Goin' undercover

Olen oman elämäni Donnie Brasco. That's my name. Aamulla käskynjaossa saan mieltä ylentävän tehtävän. Olen soluttautuja. That's who I am. Minun täytyy liikkua, kuten he, minun täytyy puhua kuten he, minun täytyy olla he. Ja minun pitää pukeutua kuten he.

Pukuhuoneessa avaan harmaan garderoobin. Känkynjaon aikana sinne on ilmestynyt vaatteet, joihin pukeudun tänä päivänä: Lonsdalen pipo, ruskea nahkatakki, Umbron kulahtanut ylisuuri college-paita, haalistuneet, lahkeista aivan liian leveät farkut ja Asicsin mustat lenkkikengät. Tällaisiahan he käyttävät? Niin se eräskin oli sanonut, kun oli ympärilleen viime matsin alla katsellut. Kuulemma jotain Englannista tullutta muotia. Ohimenevä ilmiö, sanovat jotkut.

Kun olen pukeutunut, menen täydestä. Olen yksi heistä, enkä siltikään ole. Mikforoni ja korvakuuloke mukaan, kameraa unohtamatta ja menoksi. Suuntana on heidän kantapaikkansa, jonne lähden hyvissä ajoin. Haluan tutustua ympäristööni, ottaa huomioon kaikki uhkatekijät ja poistumistiet. Nappaan pöydältä vielä pippurisumua mukaani. Eihän sitä koskaan tiedä.

Heitä on jo paikalla paljon. Tunnen oloni vieraaksi, yritän soluttautua, olla yksi metsän puista, ei yhtään toista erilaisempi. Tilaan kokiksen. Joku mulkoilee minua läheisestä pöydästä. Hänen päässään on ruutulippis, kuosi on samanlainen kuin vaimoni käsilaukussa. Jo tutuksi tullut kallis kompassimerkki vilkkuu vasemmassa olkavarressa, jaloissa on valkoiset tennarit, joissa on raitoja. Hetkinen, eikös tuo ole se Adidas? Vanha kunnon Adi, sen merkkiset pläägät minullakin oli poikasena, kun palloa potkin. Luulisi nyt kuitenkin, että mm. Asics olisi ajanut siitä ohi jo aikoja sitten.

Pälyilen ympärilleni, yritän etsiä juttuseuraa. Joku liikaa juonut käy örveltämään, yritän hymyillä. Pakko saada raitista ilmaa, käyn tupakalla. Minua katsellaan. Tunnen katseet niskassani. Huomaan, että kuulokkeeni roikkuu kaula-aukosta, kaikki pystyvät näkemään sen. Olenko paljastunut? Mitä sen on väliä? Minä olen Laki ja Järjestys. Minä teen, mitä haluan.

Rankan työpäivän jälkeen tyhjennän kameran muistikortin koneelle. Monta uutta kuvaa salaiseen rekisteriin. Kirjoitan raportin esimiehelleni. Sitten arkivaatteet ylle ja kotiin. Kuinka selvisinkään huligaanien kynsistä! Väittäisin olevani onnekas poliisimies.

Ilta, jolloin kulttuuri kuoli

Päivä. Ilta, jolloin kannatuskulttuuri kuoli. Se kuoli, koska se tapettiin. Enää emme vaella katsomoihin, enää emme näe kolmiraitaisten vilkehdintää, kun katselemme märkää asfalttia ja siitä heijastuvaa hentoa valoa, joka meitä houkuttelee stadionille. Enää emme levitä banderollejamme, emme heiluttele lippujamme, emme sonnustaudu vanhaan kaulahuiviimme, joka tuoksuu savulta, kiintymykseltä ja rakkaudelta.

Enää emme riehakkaasti tuuleta maalia ja halaile tuntemattomia, jotka syöksyvät niskaamme. Enää emme ryntää kohti kaidetta ja huuda sydämiämme ulos. Me emme enää seiso, me istumme, olemme hiljaa ja palelemme. Piilopullo jäi keittiönkaappiin. Soihtu jäi veneilyliikkeeseen, paukkupommi räjähti karnevaaleissa ja 80-lukulainen vaatekaappi on täynnä pelkkiä Hilti-fleecejä.

Meitä ei enää ole. Haikeina voimme vain katsella, kun aurinko laskee rakennusten taa ja valot syttyvät. Kun poliisi hengittää niskaan ja sakot saa kiroilustakin, ei junttaa vastaan mahda mitään. Voimme vain antautua ja todeta: se oli päivä. Ilta, jolloin kulttuuri kuoli.

Mutta me palaamme vielä. Ja vaikka häviäisimme, olemme voittajia.

Twiklun ghettostoorit

On taas maaotteluiden aika. Ja niin kuin monesti aiemmin, ei itse maajoukkueen kannattaminen nouse ykkössijalle, koska jälleen (valitettavasti) protestimieliala hiipii päähän. Kausikorttilaisena koen velvollisuudekseni mennä paikan päälle, se on luonnollista, annan tukeni maajoukkueelle, vaikka kuinka paskasti se esiintyisikään. Mutta pöllöliiton perseilyt nostavat taas tulenkatkuisia ajatuksia päähän.

Tifokielto. Hitler kuulee. Scheisse. FÄGELEIN! FÄGELEIN! FÄGELEIN! Tifoilisin vaikka Stalinin kanssa. Joojoo, ei ole pelkästään liiton vika, vaan paloturvallisuustarkastajien. Huutonaurua! Liitto on vietävissä ja paska valuu kannattajien niskaan, tietysti. Ja koska saunakassa ei vieläkään ole tarpeeksi täynnä, on seuroilta nyhdettävä rahaa, jos joku huutaa vittua katsomossa. O tempora, o mores.

Onneksi sentään jotain hyvää on viime päivinä tapahtunut. Suomen ykköshyökkääjä Teemu Pukki on Schalken mies. Kaikkea hyvää kotkalaiselle Saksaan! Mutta uusimpien uutisten mukaan uskallan epäillä Mixun mielenterveyttä. Onko hän todella niin uuno, ettei laita Pukkia avaukseen Moldova-ottelussa? Joojoo, ei ole ollut treeneissä mutta hei: Pukki oli Saksassa tekemässä sopimusta samaan aikaan kun Twiklu twiittaili Ullanlinnan "ghetoissa" ja odotteli yhteydenottoa Leedsistä.

98 ja Klubi

Helsingin Jalkapalloklubi hävisi Dinamo Zagrebille yhteismaalein 3-1. Tuloksellisesti tappiossa ei ole mitään hävettävää, mutta jälleen Mestarien liigan lohkovaihe jäi vain kaukaiseksi haaveeksi. Seuraavaksi Klubin haasteena on päästä Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen, mikä sekin olisi hieno saavutus.

Kun Suomen maajoukkue kyntää syviä soita umpipaskoilla esityksillään, olisi suotavaa, että suomalainen jalkapallo saisi valoa pimeään kammioonsa edes seurajoukkuepuolella. Ja Klubilta sitä valoa on syytä odottaa. Onhan kyseessä seura, joka on tehnyt Suomen toistaiseksi kaikkien aikojen upeimman jalkapallosaavutuksen.

1998 ja maailmanmestarimaan Metz kaatui karsinnoissa. HJK porhalsi lohkovaiheeseen ensimmäisenä suomalaisseurana. Muistan avausottelun, joka oli PSV:tä vastaan vieraissa. Niukka 2-1-tappio oli raskas kantaa, mutta kotona Benfica kaatui upeasti. Ehkä paras muisto suomalaisten CL-seikkailusta on, kun Luiz Antonio pamautti 2-2-tasoituksen Valon stadionilla Lissabonissa ottelun viimeisillä hetkillä. Koko kansan Klubi! Sinivalkoinen!

Tuo CL-kausi muutenkin oli melko ikimuistoinen. Aina hurjaa finaalia myöten, jossa Manchester Unitedin punainen minuutti raunioitti Bayern Münchenin ja sai eteläsaksalaiset kyyneliin. Camp Nou hehkui ja eräs nuori pojankloppi ihmetteli kotisohvallaan jalkapallon hienoutta.

Oodi Urskille

Puuaidat, takana siintävä betoni. Samettinen nurmikenttä. Aitoa nurmea. Tuoksuvaa nurmea. Luontoa. Elämää. Tämä on stadion. Aito, vanha, perinteinen stadion, joka ei kuole. Se on ränsistynyt, likainen, kovia kokenut, mutta hengissä. Se on rappioromantiikan kehto, koti.

Mikkelin Urheilupuisto eli Urski hämää ihailijaansa. Sen sisuksiin eksyy. Sinne haluaa eksyä. Vanhat puupenkit kuiskivat tarinoitaan, pukuhuoneitten uumenista kaikuu unohdettu huuto, ylätasanteella pusikot yrittävät riuhtoa itseään vapauteen.

Ja valaistus hehkuu illan pimetessä! Myyttinen kehto, luxien avaruus. Täällä valot ovat olleet kauan. Kuopiolaisetkin tulivat kauniiseen, valaistuun Urskiin pelaamaan euro-otteluitaan, koska vielä edes heillä ei ollut valoja. Urskissa oli kaikki tarvittava.

Toki siellä on juoksuradat, mutta ne kuuluvat Urskiin. Se ei ole jalkapallostadion. Se on STADION. Pyhättö. Kahden jalkapalloseuran kotitanner. Turisteille esittelisin Mikkelistä ensimmäisenä Urskin, koska kaupungin ykkösstadion kertoo kaupungista usein enemmän kuin mikään muu nähtävyys. Urski ilmentää Mikkelin luonnonläheisyyttä ja rappiota. Se ilmentää historiaa ja nykytilaa, se pyrkii kuopastaan kohti taivaita ja aina se säilyttää ylpeytensä. Urski, pidettiin sitä miten huonokuntoisena tahansa, on aina Mikkelin ylpeys, minun rakas Urskini.

Vuoristossa

Ihmismeri. Velloo. Olut virtaa. Nousee päähän. Ohut ilma. Vieressä hollantilainen, edessä baski, takana ranskalainen, iholla norjalainen. Sumua. Auringon pilkahduksia. Lämpömittari kaksikymmentä astetta alempana kuin jossain tuolla kaukana laaksossa.

Useita, lukemattomia tunteja odotusta. Ja sitten kun he tulevat, me räjähdämme innosta. Kestävyysurheilun kuninkaat saapuvat, kovakuntoiset ja kovapäiset sankarit. Nuo hullut, jotka kipuavat vuorten seinämiä pelottomasti väsymystä ja tuskaa halveksuen.

Ja me huudamme heille, kannustamme aivan vierestä. Kun yksinäinen pyöräilijä sujahtaa kansan keskelle. Ja me vetäydymme pois alta ja annamme sankarille juuri sen verran tilaa, että hän kykenee raatelevaa matkaansa jatkamaan.

Jos olisimme Alpeilla. Mutta siellä voimme olla myös henkisesti. Ranskan ympäriajon suuria hetkiä tarjoillaan hopealautasella. Urheiluyleisö hullaantuu. Iskuja, iskuja. Kamoon, kamoon, kamoon! Myyttisesti kietoudumme tunteeseen ja yritämme edes ripauksen tuntea samasta hurmiosta ja kirjoittamattomasta tuskasta, mitä pyöräilijät kokevat.

Galibier, kuiskaa minulle salaisuutesi. Oi, Galibier. Nimesi on kaunis kuin kevään ensimmäinen alppikukka sateisen yön jäljiltä. Galibier, Galibier…

Ottelusta ei ole tv-lähetystä

Neljä suomalaisseuraa pelaa euro-otteluita. Jos ei vaivaudu paikan päälle otteluihin, ei niitä oikein mistään voi seurata (paitsi teksti-tv:stä ja FF2:lta). Mistäpä niitä katsot? No, et vittu mistään. Suomalainen tv-media ei noteeraa millään tavalla suomalaisten euromatseja.

Ensi viikon keskiviikkona Klubi kohtaa kotonaan Dinamo Zagrebin. Eikä ottelua varmasti televisioida. Toivottavasti olen väärässä, mutta valitettavasti olen oikeassa. YLE mainostaa itseään Mestarien liigan esittäjänä, mutta kanavat näyttävät ensi keskiviikkona kesäsäätä, yleisturhailun elitloppenia ja antiikkiarvioita. Voi tsiisus kraist!

Maksaako liikaa vai mistä kiikastaa? Tekisi mieli nähdä myös TPS:n, Hongan ja kupsin otteita. Mutta kun ei niin ei. Kyllä jos kyseessä olisi jääkiekko, näytettäisiin ottelut pitkine studio-osuuksineen kaikkineen jare&villekallegallen rymytessä taustalla pienissä häissä en missään myymälöissä mä en oo töissä matikaisen pena jauhan jenkkii pelaan himas taskubiljardii taivas varjele ilmaveivi mikael granlund ÄNÄRI.

Helvetti.

Copa Mundial

Vuosi sitten España juhli historiansa ensimmäistä maailmanmestaruutta. Voitto ei ollut yllätys ja se tuli nihkeillä, värittömillä esityksillä. Vaan tulipa kuitenkin. Mutta viime kesän MM-kisoista jäi päällimmäisenä mieleen ihan toisenlaiset asiat kuin manoloiden kultajuhlat ja Pepe Reinan ilmaveivit.

Tällä hetkellä pelattavassa Copa Américassa Uruguay selvitti tiensä neljän parhaan joukkoon isoveljensä Argentiinan kustannuksella. Ei mikään suuri yllätys. Uruguay nimittäin häikäisi myös vuosi sitten nousten allekirjoittaneenkin suureksi suosikiksi. Diego Forlánin maalit ja Luis Suarezin värikkäät otteet pitivät huolen viihdearvosta ja tunteen palosta. Vanha kunnon Uruguay! Kuin suoraan 1930-luvulta, jolloin MM-turnaus oli nuori ja FIFA puhdas.

Uruguayn ja Ghanan välisen puolivälierän muistavat varmasti kaikki, jotka ottelun katsoivat. Uskomaton ottelu, uskomaton ratkaisu. Jälleen yksi osoitus, kuinka urheilu ja nimenomaan jalkapallo pystyvät tarjoamaan parasta mahdollista draamaa.

Kolme vuotta on vielä seuraaviin MM-kisoihin, jotka pelataan Brasiliassa. Sitä ennen skabaillaan EM-kullasta. Ilman Suomea toki, mutta hei: Brasilaanhan me mennään Mixun johdolla.

Myllylä

Mika Myllylä lähti autuaammille hiihtoladuille. Mieleni tekee verrata tuota huikeaa urheilijaa toiseen huikeaan urheilijaan: pyöräilijä Marco Pantaniin. Myllylässä ja italialaisessa Pantanissa oli paljon samaa. Molemmat olivat yhtä aikaa uransa huipulla, molemmat olivat todellisia kestävyysgladiaattoreita, molemmat hairahtivat dopingiin ja molemmat sortuivat uransa jälkeen päihteisiin. Ja molemmat kuolivat.

Ja molemmat ovat suuria legendoja, lajiensa sankareita. Aivan kuten Pantanista piirtyy kuva huivipäisestä laihasta miehestä Bianchin selässä jossain Alpeilla, piirtyy Myllylästä kuva suomalaisesta miehestä suon keskellä sauvoihinsa nojaten; kuin Kristus Golgatan ristillä, kaikkensa antaneena ja lopulta kaadettuna.

Hiihto on Suomessa miltei samanlaisessa asemassa kuin maantiepyöräily Keski- ja Etelä-Euroopassa. Ja Suomen oma Pantani on Mika Myllylä. Kuolematon, vaikka kuollut jo on. Aivan liian nuorena, aivan liian hyljättynä. Ei sillä, etteikö Myllylä olisi auttavia käsiä saanut, mutta ehkä taitelijasielun liekki paloi jälleen liian nopeasti. Katoavaista on kunnia, mutta muisto jää. Ehkä joku vielä joskus kirjoittaa hiilen paloilla lumeen Myllylän nimen SM-hiihdoissa niin kuin Pantanin nimi piirretään liidulla alppi-ilmaa hengittävän mustan asfaltin pintaan.

Koska legendat ansaitsevat nimensä näkyviin.

Vive le Tour!

Ranskan ympäriajo, le Tour de France, starttaa lauantaina. Edessä on kolme viikkoa maailman tasokkainta pyöräilyä lajin suurimmassa ja arvostetuimmassa kilpailussa. Tour on maailman suurin vuosittainen urheilutapahtuma keräten katsojia teiden varsille miljoonia, puhumattakaan kisaa tv:n välityksellä seuraavista urheilun ystävistä.

Vaan kuinka käy tällä kertaa ranskalaisilla maanteillä kovissa kiritaisteluissa, tasamaiden helteessä, vuoristojen raatelevissa nousuissa ja helvetillisissä aika-ajoissa? Alberto Contador versus Andy Schleck? Kyllä. Se on pääjuoni. Mutta toivottavasti muillakin on sanansa sanottavanaan.

Viime vuoden kilpailun eeppinen Tourmalet'n nousu on hyvin mielessä. Kaikki muistavat Andyn katseen. Tuo katse kysyi Albertolta: "Jaksatko todella?". Ja espanjalainen jaksoi. Sumun keskeltä kaksikko kipusi nousua ylös hullaannuttaen yleisön, joka tuntikausia oli odottanut kestävyysurheilun kuninkaita yläilmoihin.

Suurten ympäriajojen runoutta ovat nimenomaan vuoristoetapit. Kun pyöräilijä syöksähtää yleisömeren keskelle, on tunne jopa kotisohvalla euforinen. Legendat syntyvät vuoristossa. Ja kuten Eurosportin selostaja-Selinit sanoisivat: Kohta ollaan niin ylhäällä ja niin jyrkillä rinteillä, ettei täällä kasva muita kuin pyöräilijöitä.

Mutta pitkässä kilpailussa tarvitaan muutakin kuin hyvää mäennousukykyä. Aika-ajo ratkaisee paljon. Juuri tässä seikassa taitaa jälleen piillä Contadorin ja Schleckin välinen ero. Schleckin täytyy iskeä rajusti vuorilla. Muutoin hän häviää jälleen.

Tasokasta ja jännittävää Touria odotellen... jaksaa, jaksaa!

Stadion

Uruguaylainen jalkapalloromantikko Eduardo Galeano on kirjoittanut stadionin kielestä ja tarinoista. Stadionilla on aina kielensä ja tarinansa. Stadionilla on tarkoituksensa. Stadion on kannattajien temppeli, jossa tehdään uhrauksia ja jonne vaelletaan hartaasti.

On aina suuri sääli, jos vanha ja perinteikäs stadion puretaan. Näin on käymässä mm. Vicente Calderónille ja Mestallalle Espanjassa. Ja näin on myös käymässä Pohjoismaiden upeimmalle jalkapallopyhätölle Råsundalle.

Råsundalla on paljon tarinoita kerrottavanaan. Jylhä betoni kuiskii. Lehterit ovat täynnä tarinoita. Haalistuneet istuimet natisevat, verkkoaidat syöksyvät aggressiivisesti kohti taivaita. Päätyverkot heiluvat vienossa tuulessa. Ulospäin Råsunda näyttää juuri siltä miltä stadionin pitääkin näyttää.

Ja nyt ruotsalaiset ovat suunnittelemassa uutta kansallisstadionia. Råsunda aiotaan purkaa. Se on suuri sääli. Nykyajan stadionit ovat muovisia, seisomakatsottomia avaruusaluksia, joiden pääpointtina tuntuu olevan välkehtivät valot ja sirkus. Toki tuokin stadion saa vielä joskus kielensä ja tarinansa, mutta ensin se on pitkään mykkä.

Dalla Valle

Lauri Dalla Valle kuvittelee vielä joskus pelaavansa Azzurrissa. Hän kuvittelee, että vielä joskus hän laulaa Fratelli d'Italiaa MM-kisojen finaalissa. Hän kuvittelee, että hänellä on Italiassa kysyntää. Pohjois-Karjalan murretta vääntävä Lauri elää pilvilinnoissa. Valitettavasti.

Eihän Dalla Valle (italialaisesta isästään huolimatta) edes näytä luigilta. Hän on vaalea, laatikkopäinen, pohjoismaalainen ja metsäkansan kasvatti. Vaikka nuorukainen tuntisi itsensä yhtä lailla italiaanoksi ja vaikka hän osaa italiaa yhtä hyvin kuin pohjoiskarjalaa, ei hänen paikkansa Saapasmaassa ole. Realiteetit tulevat vastaan.

Toivottavasti Mixu antaisi piakkoin Dalla Vallelle A-maaottelun, joka lopettaisi haihattelun. Dalla Vallen käyttäytyminen on jo nostanut tunteita pintaan. Mitä ihmettä hän luulee saavuttavansa odottaessaan kutsua, jota ei kuitenkaan koskaan tule? Ei Italian kaltaisella jalkapallon mahdilla ole mielenkiintoa häntä kohtaan. Jos olisi, olisi hänet jo kutsuttu nuorten maajoukkueeseen ja hankittu johonkin italialaisseuraan helpon tarkkailun alaiseksi. Dalla Vallen paikka on Suomen paidassa. Tai sitten Pohjois-Karjalan korvessa itkien ikuisesti Azzurrin perään.

Ehkä vielä joskus...

Suomi on jääkiekon maailmanmestari. NOOT. Vain nimellisesti. On älytöntä pelata joka vuosi samoja keväthöntsäkisoja ja arvailla, ketkä ÄNÄRI-tähdet jaksavat tulla mukaan kekkereihin. Jos IIHF olisi fiksujen ihmisten liitto, pelattaisiin nämä kisat joka toinen vuosi syksyllä ennen ÄNÄRI-kauden alkua, jotta kaikki parhaat pääsevät mukaan. Silloin voitaisiin todella puhua MM-kisoista.


Vaikken jääkiekkoa ole enää moneen vuoteen pahemmin seurannut, osaan kuitenkin arvostaa Suomen mestarijoukkueen asennetta: jengi oli epäsuomalainen tappioasemista nouseva JOUKKUE täynnä itseluottamusta ja rohkeutta. Samaa toivoisi myös futiksen puolelle, vaikka tämänlainen vertailu on aina hieman epäilyttävää.


16 vuoden tauon jälkeen Suomi voitti ja kansanjuhla on valmis. On luonnollista, että jääkiekko yhdistää Suomen kansaa ja kohottaa (urheilullista) itsetuntoa. Mutta olisiko samanlainen kansanjuhla ja sekoilu mahdollista, jos Huuhkajat pääsisivät MM- tai EM-kisoihin? Ryntäisivätkö ihmiset spontaanisti kaduille yöllä juhlimaan eri puolilla maata? Olisivatko kaupunkien suihkulähteet yleisiä ammeita? Kiivettäisiinkö sporapysäkin katolle näyttämään persettä? Yhdistäisikö voiton tunne teinipissikset, taksikuskit, raksamiehet, juristit, analyytikot ja mediapersoonat?

Mikä ettei! Toivottavasti! Ei Suomen kansa tyhmää ole, se vain osaa nauttia menestyksestä. Voihan se näyttää junttimaiselta huutaa Karjala-päkki päässä ja oksentaa Mantan luona kolmen promillen kännissä Ville Peltosta huutaen, mutta pitäähän kansalla jotain huvia olla. Toivottavasti samanlaista huvia vietetään joskus futiksen vuoksi. Ehkä vielä joskus...

Klassikon tunneskaala

Kevään El Klassikot menivät "niin kuin pitikin". Tasuri liigassa, Madridille lohdukkeeksi Copa ja barsa chämppärin finaaliin. Mutta FC Unicef/UEFA on silti edelleen maailman ällöttävin ja tekopyhin seurajoukkue. Real Madridia ja etenkin José Mourinhoa on kohdeltu kaltoin!

Turhautumisen Madrid-leirissä ymmärtää. Eihän se ole kiva pelata sellaisia kaatuilijakusipäitä vastaan kuten Alves, kurkkija-Busquets, Pedro ja Messi. Heti ollaan itkemässä, kun Madridin tosimiehet vähän rappaavat.

Eilistä ottelua katsoessa tai oikeastaan jo ensimmäisen osan aikana tuli mieleen: vain Guti puuttuu. Kelatkaa, minkälainen lataus siitä olisi syntynyt, jos Guti (tuo yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä futareista) olisi tullut pitkät koivet kohti barsan mikkihiiri-armeijaa. Wau!

"Katalaanit vaativat Gutille vähintään vankilatuomiota", huusi joskus T. Virkkunen jossain Klassikossa. Gutin myötä se suurin tunne jäi puuttumaan. Ei se ole sama asia, jos vain toisen osapuolen kiistakumppanukset ovat natiiveja. Kaikki kunnia Pepen, Marcelon ja kumppaneiden sikailulle ja "sikailulle", mutta kyllähän joku Guti olisi ollut ihan eri tekijä vastustajan ärsyttämisessä.

OK, pelillisesti toki barsa ansaitsi finaalipaikkansa. Mutta espanjalaisen kulttuurin tuntien, yksinkertaisin totuus jää kaiken muun alle. Siksi tämän kevään klassikkoruljanssi onkin ollut niin hienoa seurattavaa. Jogaboniton ja 4-4-tulosten perään itkijät katsokaa peiliin: me kaikki haluamme nähdä kentällä tunnetta, me haluamme nähdä myllyjä. Ja niitähän me näimme, voi pojat!

Suurin sankari tämän kevään Klassikoissa oli tietysti Eric Abidal. Kasvainleikkauksesta toipunut barsa-pelaaja on loistava esimerkki kaikille niille, joiden elämä voi päätyä jalkapalloa vakavampiin asioihin.

Kausi on peruttu

Kausi 2011 Suomessa on peruttu. Kukaan ei tiedä kuka pelaa missäkin ja milloin ja ketä vastaan. Kukaan ei tiedä eikä ketään kiinnosta. Timo Marjamaa on luovuttanut, hän on laskenut kynän kädestään ja paperipinkat ovat saaneet kyytiä. Lasse Lehtinen pyörittelee päätään ja Sauli Niinistön mielestä rullaluistelun ylivoima kesäisellä Töölönlahdella vie mielenkiinnon. On selvää, että kausi 2011 on peruttu.

Feikkausliigan voittopokaali, Suomen mestarin tunnus, ojennetaan Helsingin Jalkapalloklubille. Jari Litmanen saa vihdoin SM-kultansa. Samalla Litti kruunataan kauden pelaajaksi. Muita mitaleita ei jaeta, eikä muita edes noteerata. Kukaan ei putoa liigasta, eikä Ykkösestä nousta. Ykkösestä putoaa kuusi seuraa, Kakkosesta nousee yksi, Kakkosesta putoaa kolme, Kolmosesta ei nouse kukaan, cupin finaali pelataan juhannussunnuntaina Talin hallissa.

Oikeudenkäynti sambialaisia ja singaporelaisia huijareita vastaan käydään sitten joskus. Sinikaarti pitää Junaittidin hautajaiset. Oulussa Juha Malinen itkee itsensä uneen. Palloliiton saunassa saunotaan. Yllätysvieraina encoren vetävät yleisön villiten Pekka Hämäläinen ja Antti Muurinen.

Innostu tässä nyt tulevasta kaudesta, kun liigan otteluohjelmaa ei tiedä, eikä Ykkösen nousija- ja putoajamäärää tiedä kukaan. Mutta ai niin: onneksi kausi 2011 on peruttu.

Tampuriini soi

Olipa kerran Tampere Junaittiid. Se oli Junaittiid, koska se oli Suomen Manchesterista: Tampereelta. Se valitsi kivan väriyhdistelmän: sininen ja vihreä. Ja logo suunniteltiin kahdessa minuutissa paintilla. Uusi, uljas "koko Suomen ylpeys" oli syntynyt.

Ei Ilves, ei TPV, ei Tammela. Ei, ei, ei. On vain Tampere Junaittiid ja Ratina. On "Sinipaidat, sinipaidat..." ja keinotekoiset väännöt Hakaa, Klubia ja turkulaisia vastaan.

On vai oli? Oli vain on? Ketä kiinnostaa? Kuka enää nyt voi ottaa tampuriinia vakavasti jos on voinut koskaan ottaa? Singaporen rahoja huoraavat epärehelliset pirkanmaalaiset ovat pistäneet oman lusikkansa tämän kevään suurimpaan skandaaliin, jonka vyyhtiä ei ole vieläkään kokonaan avattu.

Tampuriini soi. Tapahtui mitä tahansa, se soi. Vaikka sitten tuhoutuneiden seurojen taivaassa, siellä heti FC Jokerien ja AC Allianssin vierellä.

Paris-Roubaix: Pohjoisen Helvetti

Hypätään hetkeksi palloilun maailmasta toiseen suureen joukkueurheiluun: pyöräilyyn (kyllä, ammattilaispyöräily on joukkueurheilua). Tulevana sunnuntaina ajetaan klassikoiden Kuningatar: suuri ja mahtava "Pohjoisen Helvetti", l'Enfer du Nord. Kyseessä on tietysti Paris-Roubaix. Pelkkä nimi saa niskavillat pystyyn. Moni pyöräilijä on Roubaix'n jälkeen todennut: "Ei koskaan enää!" Ja seuraavana vuonna he ovat jälleen lähtöviivalla. Roubaix ei anna anteeksi eikä paranna haavoja. Sen voi vain hävitä tai voittaa. Se on karun kaunis, rohkeiden näyttämö, lannistumattomien koti.

Yli 250 kilometriä, näistä yli 50 kilometriä epätasaisia mukulakiviteitä, joista legendaarisin osuus on myyttinen Arenbergin metsä, jossa unelmat voivat murskaantua. Kymmentuhatpäinen yleisö kurottaa kohti tietä, mellakka-aidat estävät pyöräilijöitä käyttämästä mutapohjaista ojaa: heidät on pakotettu ajamaan saatanallisella pinnalla, poukkoilevilla nupukivillä, jotka voivat aiheuttaa renkaan puhkeamisen tai muun välinerikon hetkenä minä hyvänsä.

Ja kansa huutaa ja laulaa. He ovat kiimassa, he ovat hulluja. Olut virtaa ja ranskalainen maaseutu lepää keväisissä tuulosissa. Kestävyysurheilun gladiaattorit ajavat teitä, joita heidän lisäkseen käyttävät enää harvat maalaiset. Jos sataa, muta tarttuu joka paikkaan ja voittaja tunnistetaan vasta, kun tämä on käynyt suihkussa. Jos on kuiva päivä, pöly valtaa ilman ja kurkku kuivuu Pohjoisen Helvetin kevätauringossa.

Kaikista ironisinta Paris-Roubaix'n mytologiassa on se, että voittaja ei pääse helpolla edes kilpailun jälkeen. Podiumilla hänen on vielä nostettava päänsä ylle voiton merkiksi mikäpä muukaan kuin jättimäinen kivi. Se symboloi Pohjoisen Helvetin luonnetta: sen voi voittaa vain kovin ja rohkein. Se on urheilumaailman yksi suurimmista yksittäisistä kilpailuista ja pyöräilyn klassikoista kaunein.

"Ei koskaan enää!"

Sakkoja, sakkoja

Perästä kuuluu. Elettiin elokuuta 2010 ja Stadin Kingit juhlivat synttäreitään La'essa. Soihduthan siellä paloivat. Ja eräs järkkäri turhautui, riisui liivinsä ja käveli pois sotatantereelta. Siispä hänkin saa sakot tehtävänsä laiminlyömisestä.

Vaan sakkoja tulla tupsahteli soihduttelijoille. Ihmeen kauan tätäkin asiaa piti pantata. Hassua kylläkin, että HS:n uutisessa todetaan, ettei "vahinkoja syntynyt". Oliko sitten jonkun turvallisuus vaarassa? Jonkun astma-potilaan henkikulta tiukassa? Lahilaisten kateusmittari sadassa? Virkaintoilijoiden motivaatio pilvissä?

En tiedä, saiko HIFK kannattajiensa vuoksi sakkoja. Niitä kuitenkin voi viime viikonlopun cup-ottelun jälkipyykissä saada Mikkelin Palloilijat. Ottelussa olleet tietävät syyn. Tälle tapaukselle voisi jopa uhrata oman bloggenikirjoituksen, mutta ei kiinnosta. Jos Palloliiton kurinpito on johdonmukainen, on sakkotuomio selviö. Samalla Palloliitto voisi sakottaa myös itse itseään. Kaksi ylintä sarjatasoa ovat täysin sekaisin, eikä kukaan vielä tiedä kuka pelaa missäkin. Saatanan tunarit.

Rovaniemi, tuo rikollisuuden pesäke

Poliisi teki jälleen pidätysiskun. Rovaniemellä on hulinat pystyssä. Jalkapalloilijoita joutuu lain kynsiin kuin mafiosoja New Yorkin Brooklynissa. Napapiiriläisten afrikkalaiskorttitalo on murtumassa. Heimotanssit on tanssittu. Meidät on petetty.

Joku lienee nähnyt tämän tulevaksi, joku sitten ehkä ei. Kuinka vain, on suomalainen jalkapalloilu jälleen ryvettynyt yhden uuden skandaalin paskavedessä. Möyhintä on alkanut ja se kestää. Ja kaiken tämän keskellä rovaniemeläisten ja kaikkien muidenkin pitäisi muistaa, että jalkapalloakin pitäisi pelata. Ja tällä kertaa ihan tosissaan kuuntelematta mystisten singaporelaisten kuiskauksia.

Todettakoon nyt kuitenkin se pakollinen: RoPS sai ansaitusti nokilleen. Vai onko koko juttu Perussuomalaisten hallinnoima juoni? Vierastyöläiset jalkapalloilijat leimataan rikollisiksi? Mene ja tiedä, sanoisi Tapio Suominen. RoPS on perseestä, sanon minä.

Koko kansan Wusu

Babatunde Wusu on hieno mies. Ja hyvä jalkapalloilija. Nigerialainen on nyt loukkaantunut. Melko vakavasti. Ei kuitenkaan hengenvaaraa! Mitä nyt niskat miltei menivät poikki Liigacupin matsissa Jaroa vastaan. Mutta Tunde on leikattu ja hän voi hyvin kiittäen kannustavista viesteistä.

Kun Wusu siirtyi Mikkelin Palloilijoihin, otettiin hänet Urskissa epäilevästi vastaan. Puhuttiin TPS:n ylijäämästä, epävarmasta tusinaneekeristä. Alussa ei Tunde imartelua katsomosta saanut. Sehän vie omien poikien peliaikaakin!

Mutta sitten alkoi maaleja syntyä. Tunde raivasi tiensä kannattajien sydämiin. Tosin se oli hassua, että Tunde saattoi paukuttaa yhdessä ottelussa neljä maalia, sitten tuli muutaman ottelun kuiva putki ja sitten taas hattutemppu. Mutta that's Tunde style.

Tunde jätti hyvät muistot itsestään, kun siirtyi Mikkelistä muualle. Myöhemmin hän on sanonut, ettei voisi kuvitella pelaavansa Mikkelin Kissoissa. Side ja kunnioitus MP:tä kohtaan oli syntynyt. Pikaista paranemista Tundelle! Vaikka hän pelaakin nykyisin paskassa seurassa, on hän edelleen se vanha kunnon Tunde — Nigerian lahja suomalaiselle futikselle.

Saturday night fever

Eilen Mikkelissä koettiin harvinaislaatuinen lauantai. Päivä oli suuri, puhuttiin superlauantaista. Sekä Kamppareilla että Jukureilla oli mahdollisuus voittaa mestaruus. Ja pelasipa myös MP vuoden ensimmäisen ulkoilmaottelunsa. Päivä oli harvinaislaatuinen myös siksi, että kaupunkiin saapui kaksi merkittävää kannattajaryhmää: toinen Helsingistä, toinen Vaasasta.

Tuskin kellekään tuli yllätyksenä, että länsirannikkolaiset aiheuttavat Kalevankankaan betonibunkkerissa ongelmia. Ja tuskin kellekään tuli yllätyksenä, että stadilaisilla oli tapojensa mukaan pommit mukana ja riemu mitä korkeimmalla. Hännin haudan tunnelma bandyfinaalissa oli infernaalinen.

Ja itse ottelu oli upea, finaalin arvoinen kokonaisuus. Nitroja siinä olisi tarvittu. Ja pettymykseen kaikki lopulta päättyi. Itku kurkussa mikkeliläiset katselivat, kun Kingit rynnivät jäälle liukastelemaan ja leikkimään järkkärien kanssa hippaa. Meidän piti sinne mennä, ei heidän. Meidän piti juhlia kultaa koko yö. Meidän piti laulaa Mustalle ilo kasvoillamme, ei katkerasti.

Eilinen oli osoitus, että Mikkelissä osataan järjestää iso, valtakunnallinen urheilutapahtuma. Ennen ottelua Jälkipelin haltuun ottaneet ultrat toivat raikkaan tuulahduksen Vaasasta, suomalaisen kannattajaskenen edelläkävijästä jo 80-luvulta lähtien. Harmi, että Mikkelissä osataan nähdä enimmäkseen negatiivisia asioita mitä tulee tosikannattajiin. Onneksi sentään arvostustakin annetaan. Eilen Hänskissä vanhatkin patut ymmärsivät vieraskannattajien soihduttelua. "Niin kauan kun eivät haulikolla ammu, niin ei sinne kannata mennä repimään." Lutuuria, sanoisi joku.

Odotus

Huomenna se tapahtuu. Nimittäin se, että kevät alkaa. Talven viimat, tuiskeet, lumi, jää ja kauhu jäävät taa, unholaan. Huomisesta alkaen rillataan, koska kevät on täällä jälleen ja nurmi puskee lumivaipan alta vähitellen vihertäen, vienosti meitä luokseen houkutellen, ujosti kurkistellen, lintujen lauluja kuunnellen.

Ja kun kevät saapuu, alkaa kausikin. Sitten joskus. Kuukausien kuluttua. Kuukausia liian myöhään. Ainakin Kakkonen alkaa vasta 30.4. eli vappuaattona (!). Lähtökohtaisesti boikotoin Kakkosen avauskierrosta, kun kyseisen viikonlopun suunnitelmat ovat vielä hamassa tulevaisuudessa. Kenen idiootin idea on pistää sarja-avaus (tai ylipäänsä futismatseja) pelattavaksi vappuaattona? Ihme perseilyä taas.

Miten vain, sopii kautta kaikkien sarjatasojen tiimoilta odotella, odotella, odotella ja odotella. Kauden odottaminen on pelkkää odottelua. Todellisuuden ja utopian välillä on kuilu. Siihen kuiluun futisihmiset hyppäävät joka kevät.

Kausi käyntiin!

Onnea, Jari!

Lahti, Lahtis, Lahi, la’i. 40 vuotta sitten. Päijäthämäläinen viima pureutuu rakennusten seiniin, puut värjöttelevät pakkasessa. Helmikuu on julma, kamala. Tähti syttyy taivaalle. Eikä ilman tarkoitusta. Ja tuo tähti loistaa yhä.

Ja Jari ”Japa” ”Litti” ”Hitti-Litti” Litmanen on KUNINGAS. Tänään rakas Kuninkaamme täyttää pyöreitä: mittariin pamahtaa kunnioitettavat 40 ikävuotta. Ja still going strong! Fuck yeah! Mikään tai kukaan ei pysty viemään Litin asemaa suomalaisen jalkapalloilun kaikkien aikojen parhaana ihmisolentona ja ylivoimaisena hallitsijana. Hänen kruununsa loistaa helmiäishohteisena synkimmänkin yön pimeydessä ja sokaisee meidät ihanuudellaan.

Vuodet vierivät, ajat muuttuvat, maailma matkaa kohti vääjäämätöntä tuhoaan, mutta kiintymys Litmasta kohtaan vain syvenee. Kerta toisensa jälkeen Jari on antanut suomalaiselle jalkapalloväelle ikimuistoisia hetkiä: urotekoja maajoukkuepaidassa ja seurajoukkueissa.

Jarin syntymäpäivän kunniaksi on syytä hiljentyä muistelemaan Kuninkaan uran hienoimpia hetkiä, joita on turha ryhtyä tarkasti listaamaan: niitä on nimittäin niin paljon, ettei ihmisikä riitä niitä koluamaan. Kultaiset vuoden Ajaxissa, dominointi maajoukkueessa, kyyneleet Villa Klingan haastattelussa, kaksi paluuta Suomen kentillä, Pohjoiskaarteen tervehtiminen viime syksynä… kaikki ne maalit, kaikki ne syötöt, kaikki ne upeat liikehdinnät vihreällä veralla… vain muutamia kohokohtia mainitakseni.

Se, joka Litmasta solvaa tai muutoin käyttäytyy epäasiallisesti Kuninkaan arvoa kohtaan tämän syntymäpäivänä (tai muutoinkaan), on saava suuren ja häpeällisen rangaistuksen. Litin ylivoimaa muiden lajien legendoihin verrattaessa kuvastaa hyvin myös se, ettei hän ole alentunut pohtimaan julkisesti vuosi toisensa jälkeen mahdollista lopettamistaan niin kuin Teemu Selänne on tehnyt jo viimeiset kymmenen vuotta. Jarin ei tarvitse ilmoittaa itsestään. Riittää, että hän joko jatkaa tai ei. Miten vain, Jari on aina Kuningas. Aina.

10.

Ilmiö

Numero 9 spurttaa, vastustaja jää katsomaan selkää. Numero 9 saa pallon ja harhauttaa. Kerran, toisen, kolmannenkin. Ja lopulta hänellä on tilaisuus, jota ei jätä käyttämättä. Numero 9 syöttää pallon maaliin. Veskari on voimaton. Vain katseellaan hän voi seurata, kun pallo menee takanurkkaan. Yleisö on haltioissaan, tv-vastaanottimien äärellä ympäri maailman hämmästellään: Ronaldo on tehnyt sen taas.

Se ainoa ja oikea Ronaldo. Se, joka vuoden 1994 MM-kisoissa oli teinituristina vielä Ronaldinho. Se, joka on muokannut käsitystäni jalkapallosta ja hyökkäyspelistä. Minulle Ronaldo on kaikkien aikojen hyökkääjä. Hän on se, joka antoi täyttymyksen faneilleen vuoden 2002 MM-kisoissa. Se oli Ronaldon paluu ja täyttymys, yksi monista.

Vuoden 1998 MM-kisoissa Ronaldo oli puhutuin pelaaja. 21-vuotias nuorukainen uhosi ennen turnausta voittavansa maalikuninkuuden ja johdattavansa brassit mestaruuteen. Lopulta Ronaldo teki kisoissa vain neljä maalia ja oli kuolla muutama tunti ennen loppuottelua. Epileptinen kohtaus hotellihuoneessa ja sen syyt ja seuraukset ovat edelleen mysteeri. Ehdittiin jo kuuluttaa, ettei Ronaldo pelaisi Ranskaa vastaan. Mutta polvivaivoista kärsinyt nuorukainen paikattiin väkisin kuntoon ja puudutuspiikin voimalla hän oli mukana, kun lamaantunut Brasilia nöyrtyi Zidanen edessä.

Ja neljä vuotta myöhemmin Korean ja Japanin kisoissa Ronaldo otti omansa. Hän iski kahdeksan häkkiä ja johdatti Brasilian maailmanmestaruuteen. Kaksi maaleistaan hän viimeisteli finaalissa Saksan verkkoon. Hän oli tehnyt maradonat: Ensimmäiset kisat eivät menneet suunnitelmien mukaan, mutta toiset kisat olivat hänen. Saksan kisoissa 2006 Ronaldo rynnisti MM-lopputurnausten maalipörssissä ylhäiseen yksinäisyyteensä. 15 maalia kolmessa turnauksessa.

Ronaldo on Ilmiö. Häntä on haukuttu läskiksi ja laiskaksi, mutta aina hän on saanut anteeksi osoitettuaan maagisuutensa ja armottoman maalivainunsa. Nyt Ronaldo on ilmoittanut lopettavansa komean uransa. Kiitos kaikesta, R9! Olet suuri! Olet Ilmiö!

Turvakamera-alan uudet teknologiainnovaatiot

Talven odotetuin spektaakkeli eli Pöllöliiton turvallisuusseminaari Mansessa on pidetty. Käteen jäi tifomuovin sertifikaattihakemus ja kaikenlaista lässytystä. Ainakin mitä ulkoiset mediat antavat tapahtumien kulusta ymmärtää.

"Kuulijoille mm. esiteltiin kuinka Oulussa saatiin hyviä tuloksia yhteistyötä kehittämällä, kerrattiin kokemuksia kansainvälisistä fanipuistoista, kuultiin uusimpia teknologiainnovaatioita turvakamera-alalta - -" (veikkausliiga.com)

Kiinnostaa ihan vitusti jotkut kansainväliset fanipuistot. Kiinnostaa ihan vitusti uudet teknologiainnovaatiot turvakamera-alalta. We are the stars of CCTV. Naurettavaa. Tämä on mahdollista vain Suomessa.

Kannattajat ovat tähtäimessä. En kannata yhteistyötä ja rauhaa. Kannatan sotaa. Suomessa tämä toki ei ole suuressa mittakaavassa mahdollista, joten tällainen mielipide jää vain tyhjäksi sanahelinäksi, provosoivaksi paskanjauhannaksi, sarkastiseksi kuiskaukseksi. Totuus on se, että edelleen kannattajia tullaan kuvaamaan ja kohtelemaan kuin eläimiä tajuamatta sitä arvoa, jonka kannattajat läsnäolollaan tuovat stadioneiden tunnelmalle ja jalkapallokulttuurille.

Ei pidä alistua. "Ultra on arvaamaton ja hurja", sanoisi joku. Siitä lähtökohdasta on hyvä jatkaa, kun seuraa Palloliiton turvallisuuspornoa ja loputtomalta tuntuvaa lässytystä. Totuushan on se, että päättäjät haluaisivat nähdä katsomoissa hassuhattuisia fanikerholaisia, eivät purjehdustakkeihin ja retrotennareihin sonnustautuneita vihaisia kusipäitä, jotka saattavat huudella tai käyttäytyä joskus niin pahasti, että joku pahoittaa mielensä.

Der Untergang

SWEITSIläinen Bruno Ganz eli itävaltalaissaksalainen Adolf Hitler räyhää, metelöi, sylkee, haukkuu ja vaipuu epätoivoon bunkkerissaan. Lähimmät avustajat ovat vihdoin uskaltaneet kertoa hänelle kammottavan totuuden. Oven takana hännystelijöiden joukko kuuntelee korvat punaisina lohduttaen toisiaan. Kaikki menee päin persettä!

Kuinka he julkeavat kieltää tifomuovin? Kuinka he kehtaavat tappaa orastavan kulttuurin, joka on verrattavissa suuren maailman meininkeihin? Kaikki lähti liikkeelle palotarkastajasta, jonka jälkeen keppitaistelijoiden liiga päätti kieltää tifomuovin. Palloliitto seurannee perästä, mutta olemme paljon viisaampia kohutun turvallisuusseminaarin jälkeen. Jossa tuskin saadaan läpimurtoa aikaan, tuntien liiton vittupäät.

Hitlerin reaktiot ovat yhdistettävissä jokaisen kannattajan reaktioihin. Der Untergang on kannattajien visuaalinen ja kekseliäs äänitorvi internetin maailmassa. Populaarikulttuurin, netti-ilmiöiden ja oman mielipiteen yhdistäminen ovat onnistuessaan todella hyviä. Ja tämä on todella hyvä. Eläytykää sen poljentoon, avartakaa mielenne ja kirotkaa Pöllöliitto Danten alimpaan helvettiin: sinne, missä Saatana nakertaa Brutusta.

http://www.youtube.com/watch?v=xkoiYT1pBjs&feature=player_embedded

Talviklassikko

Reipas ulkoilmaelämä ja liikunta ovat aina hyväksi. Varsinkin nuorille miehille, jotka etsivät hippaseuraa. Harmi vain, että eilinen Talviklassikko oli omistettu barbaariselle jääkiekolle. Olisi hauska nähdä joskus bandya pelattavan Helsingin Olympiastadionilla, mutta tuskin se saisi tunteita samalla tavalla pintaan kuin kendo, joka pysäytti eilen Manskun ja työllisti poliisia kuin jalkapallomaajoukkueen karsintamatsi konsanaan.

Kuvia eiliseltä jokerikannattajien marssilta katsoessa alkaa jopa harmitella FC jokerien kuolemaa. Seuran naurettavasta nimestä huolimatta sen nykyinen kannattajaskene on ulkopuolisen silmin hyvällä tolalla, vaikka UJ kuopattiinkin.

HIFK vei Stadikan keskiympäryyn kyhätyssä laatikossa Helsingin herruuden, mutta taisteluita käytiin tietysti myös off the pitch. Yksi näistä taisteluista liittyi oluen myyntiin tai siis sen myymättömyyteen, mikä sai pasmat monelta sekaisin. Sekasorto ja pakokauhu oli kuulemma lähellä, kaljaa ei ollutkaan tarpeeksi tarjolla!

Media on julkaissut tietoa ennen ottelua ja ottelun jälkeen tapahtuneista meiningeistä. Tuskin kenellekään tuli yllätyksenä, että lauantaina tanssitaan; ottaen huomioon tapahtuman erityislaatuisen luonteen ja kannattajien välit. Rummutus kuitenkin olisi varmasti kovempaa, jos jotain tällaista olisi tapahtunut futiksen saralla. Jääkiekkohuliganismihan ei ole yhtä tuomittavaa, sillä väkivalta kuuluu myös itse jääkiekkoon. Ja vaikka Talviklassikon kotisivuilla uhkailtiin iloa pilaavasti, että jokainen soihtu ja räjähde johtaa poliisitutkintaan, ei poliisi varmasti ollut yhtä innokkaasti terroristien perässä kuin futiksessa.

Oho, Oulu

AC Oulu. Airport City. Associated Club. Associazione Calcio. Oulu. Hei, mikä on kun perinteinen Oulun Palloseura ei kelpaa? Ilokseni olen saanut huomata, että AC Oulu jäi ilman liigalisenssiä. Muovi palaa helposti. Pala, ACO, pala!

Pala ja häviä suomalaiselta futiskartalta! Aina kun ACO:n kaltainen muoviseura saa nokilleen, on se hieno asia. Ei riitä, että leikitään jalkapalloseuraa, ei riitä että pääsarjapaikkaa pidetään itsestäänselvänä: talouden täytyy olla kunnossa, arvostus täytyy olla ansaittu. Puuhastelijoille ei ole tilaa.

Ei asiaa ole vielä kirkossa, synagogassa eikä moskeijassakaan kuulutettu, mutta viimeisimmät tapahtumat ovat osoitus raakalaismaisesta päätöksenteosta, joka palvelee mm. allekirjoittaneen kaltaisia ACO:n halveksijoita. Which is nice. Seuraa, jonka nimen taustoja ei tiedä edes seuran puheenjohtaja, ei voi ottaa vittu vakavasti*.

(* On esitetty lukuisia spekulaatioita siitä, onko paremmin italialaisilta jalkapallokentiltä tunnettu AC-kirjainyhdistelmä oululaisseuran tapauksessa lyhenne mistään vai pelkkä tyyliratkaisu. Seuran edustusjalkapallon puheenjohtaja Matti Heikkinen spekuloi, että se voisi tarkoittaa Allianced Clubs.) -Wikipedia.

Huutonaurua AC Oululle!

Lunta tupaan

Stadikalla tapahtuu kummia! Nyt on semmonen juttu, että siellä luodaan lunta, vaikka uutta satelee Helsinkiin koko ajan. Ja kohta siellä seslotaan jään päällä ja luistellaan pienen kumisen lätyn perässä. Mutta parasta tässä kaikessa on se, että joku (näemmä Aquascutumiin ja C.P. Companyyn sonnustautunut) nuori mies on käynyt Stadikalla varkaissa. Melko legendaarista.

Tämän kaiken keskellä Ykkönen on kaikessa hiljaisuudessa julkistanut sarjaohjelmansa. Ykkönenhän on murroksessa, ja sarjaohjelma onkin ehditty tuomita paskaksi. Mutta tämähän on vasta alkusoittoa ensi kautta varten: silloin Ykkönen on ihan perseestä (pelasi MP siellä tai ei): 10 seuraa, kolminkertainen sarjajärjestelmä. Uuh. Mutta ei riemu tältäkään kaudelta lopu: Ykkösestä kun putoaa suoraan viisi ja yksikään ei nouse suoraan. Kiitos sarjauudistus! Kiitos Jakonen!

Liitto muuten pitää jonkun turvallisuusseminaarin. Paikalle raahautuu hampurilainen jantteri suoraan kannattajapiirin ytimestä luennoimaan, kuinka asioita Saksassa hoidetaan. Liitto, järjestyksenvalvonta ja poliisi selvästi tarvitsevat ulkomaan oppia. Nythän he ovat kieltämässä tifo-muovia.

O tempora, o mores. Toivottavasti 5.2. Helsingissä sataa lunta ihan vitusti.

Pilkkukisan estetiikkaa

Lähteekö tukka? Lähteekö poninhäntä?

Rangaistuspotkukilpailu on yksi jalkapallon suurimmista draamoista, josta ei missään nimessä tulisi luopua. Jos joukkueet eivät ole pelaamalla saaneet toisistaan selvyyttä, aletaan vertailla yksilöiden paineensietokykyä ja taktikoida vetäjien järjestyksellä.

Roberto Baggio on ollut tähän asti joukkueensa sankari...

Pilkkukisa on henkien taistelua. Kuka tahansa osaa tehdä rankkarista maalin, mutta pilkkukisoissa suuretkin ovat epäonnistuneet, yksi legendaarisimmista pilkkukisoista nähtiin vuoden 1986 MM-kisoissa Brasilian ja Ranskan välillä. Joukkueidensa suurimmat tähdet Zico ja Michel Platini molemmat epäonnistuivat.

Nyt hänellä on vielä tilaisuus pysyä sankarina, pitää Italia pelissä...

Usein pelaajan katseesta näkee, onko hänessä munaa pistää pallo varmasti maaliin. Maalivahdilla ei ole mitään menetettävää, hän voi olla vain sankari. Mutta antisankarin viittaa tarjoillaan jokaiselle, joka astelee pallo käsissään kohti yhdentoista metrin maagista välimatkaa. Etenkin kolmansien vetäjien jälkeen paineet alkavat olla sietämättömät. Ja vain kovimmat kestävät.

Mitä tekee Taffarel? Taffarel! Aavistaa! Brasilia voittaa vuoden 94 maailmanmestaruuden!

Minulle legendaarisin pilkkukisa on vuoden 94 MM-finaalin taistelu Pasadenan sykkivän auringon alla. Roberto Baggion karmean epäonnistumisen muistavat kaikki. Tosin, viimeisenä Brasilian vetäjänä tasoittavassa vuorossa olisi todennäköisesti ollut Bebeto, joka olisi brasseille joka tapauksessa voiton ratkaissut. Baggiota suurempana antisankarina voitaneenkin pitää Daniele Massaroa, joka neljäntenä vetäjänä pamautti pallon suoraan päin Taffarellia, minkä jälkeen Dunga pisti pallon kylmänviileästi verkon perukoille. Kerrattakoon siis tuon pilkkukisan tarina.

1. Italia, Franco Baresi: Pallo karseasti yli maalin. Baresi asteli pilkulle ylimielisesti sukat alhaalla ja paita roikkuen. Ei minkäänlaista ryhtiä, ei kunnioitusta.
1. Brasilia, Marcio Santos: Gianluca Pagliuca torjuu.

Tilanne ensimmäisten vetäjien jälkeen edelleen tasan.

2. Italia, Demetrio Albertini: Lyhyt vauhti, kylmänviileä tyylinäyte. Pallo vasempaan ylänurkkaan. Nuoren miehen rohkea ratkaisu.
2. Brasilia, Romário: Brasilian patukka laittaa pallon tolpan kautta maaliin.

Vihdoin verkot taipuvat.

3. Italia, Alberigo Evani: Varma maali.
3. Brasilia, Branco: Varma maali.

Kohtalon kellot alkavat nyt soida.

4. Italia, Daniele Massaro: Kohtalon hetki. Taffarel torjuu huonon vedon.
4. Brasilia, Dunga: Maali.

Pelé on noussut seisomaan!

5. Italia, Roberto Baggio: Askeleet. Pallo taivaisiin. Poninhäntäinen pää luo katseensa maahan ja itkee. Rooma vaikenee, Rio juhlii. Pasadenan aurinko sykkii edelleen todistaen pilkkukisan estetiikkaa.

Jalkapallo & politiikka

On aika aloittaa vuosi 2011 myös tämän upean, kadehdittavan kauniin bloggenin osalta. Ja nyt puhutaan politiikasta. On nimittäin monesti sanottu (milloin missäkin, milloin kukakin), että urheilua (ja varsinkaan jalkapalloa) ei pitäisi sotkea politiikkaan tai että politiikkaa ei pitäisi sotkea urheiluun (ei varsinkaan jalkapalloon). Totuus on kuitenkin toinen jo siitäkin syystä, että jalkapallo (enemmän kuin pelinä) ulottaa lonkeronsa lähes kaikkialle. Ja varsinkin politiikkaan.

On ollut aikoja, jolloin jalkapallon ja politiikan välinen side on ollut vahvempi. On ollut aikoja, jolloin jalkapallo (romantisoidusti ja liioitellusti) on jopa aiheuttanut sodan kahden väliamerikkalaisen roistovaltion välillä. Historiaan mahtuu yhtä jos toista hetkeä, jossa jalkapallo ja politiikka kulkivat käsi kädessä, kuin nauraen ihmisten tyhmyydelle, vaikka molemmat ovatkin ihmisten keksimiä.

Paolo di Canion myötä SS Laziosta häipyi palanen poliittista tuulahdusta. Mutta monet varmasti muistavat di Canion roomalaistervehdyksen, joka mediassa esiteltiin fasistien tervehdyksenä (mitä se myös selvästi olikin) tai jopa häikäilemättömän asiantuntemattomasti natsitervehdyksenä. Di Canion vanavedessä italialaiskenttien avonaisesti poliittiset hahmot alkoivat vyöryä esiin. Nykyisin kaikkien tiedossa on, että fasisteiksi itseään ovat nimittäneet myös mm. Christian Abbiatti ja Daniele de Rossi. Niin sanotusti vastapuolelta kommunistiksi on tunnustautunut vasemmistolaiskaupunki Livornon suuri poika Cristiano Lucarelli.

Poliittisuus ei tietenkään ole yhtä vahvaa kentillä kuin katsomoissa. Ei-poliittiset ultras-ryhmät ovat Etelä-Euroopassa harvassa, mikä antaa aina lisämausteensa katsomoon ja tunnelmaan. Poliittisuus ja nationalismi elävät vahvoina Espanjassa, missä ultras-kulttuurin kehitys on tuntunut jäävän liiallisen poliittisuuden ja radikalismin jalkoihin.

Toki Pohjois-Euroopassakin politiikka ja aatteet ovat lähellä jalkapalloa, seuroja ja etenkin kannattajia. Yksi lähimmistä esimerkeistä on Hampurissa, jossa FC St. Pauli on "jalkapallon punk-bändi", kapinallinen, vasemmistolainen ja vapaamielinen. Seuran entinen presidentti oli homoseksuaali. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, St. Pauli onkin tehnyt itsestään selkeän tuotteen, jonka maailmankuva ei ole enää kiinni pelkästään kannattajissa, tuttu pääkallo-logo kun on levinnyt myös pelipaitoihin. Naurettavaa pelleilyä, sanoisi joku. Onnistunutta markkinointia, toteaisi toinen. Silkkaa politiikkaa.