Puuaidat, takana siintävä betoni. Samettinen nurmikenttä. Aitoa nurmea. Tuoksuvaa nurmea. Luontoa. Elämää. Tämä on stadion. Aito, vanha, perinteinen stadion, joka ei kuole. Se on ränsistynyt, likainen, kovia kokenut, mutta hengissä. Se on rappioromantiikan kehto, koti.
Mikkelin Urheilupuisto eli Urski hämää ihailijaansa. Sen sisuksiin eksyy. Sinne haluaa eksyä. Vanhat puupenkit kuiskivat tarinoitaan, pukuhuoneitten uumenista kaikuu unohdettu huuto, ylätasanteella pusikot yrittävät riuhtoa itseään vapauteen.
Ja valaistus hehkuu illan pimetessä! Myyttinen kehto, luxien avaruus. Täällä valot ovat olleet kauan. Kuopiolaisetkin tulivat kauniiseen, valaistuun Urskiin pelaamaan euro-otteluitaan, koska vielä edes heillä ei ollut valoja. Urskissa oli kaikki tarvittava.
Toki siellä on juoksuradat, mutta ne kuuluvat Urskiin. Se ei ole jalkapallostadion. Se on STADION. Pyhättö. Kahden jalkapalloseuran kotitanner. Turisteille esittelisin Mikkelistä ensimmäisenä Urskin, koska kaupungin ykkösstadion kertoo kaupungista usein enemmän kuin mikään muu nähtävyys. Urski ilmentää Mikkelin luonnonläheisyyttä ja rappiota. Se ilmentää historiaa ja nykytilaa, se pyrkii kuopastaan kohti taivaita ja aina se säilyttää ylpeytensä. Urski, pidettiin sitä miten huonokuntoisena tahansa, on aina Mikkelin ylpeys, minun rakas Urskini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti