Olen oman elämäni Donnie Brasco. That's my name. Aamulla käskynjaossa saan mieltä ylentävän tehtävän. Olen soluttautuja. That's who I am. Minun täytyy liikkua, kuten he, minun täytyy puhua kuten he, minun täytyy olla he. Ja minun pitää pukeutua kuten he.
Pukuhuoneessa avaan harmaan garderoobin. Känkynjaon aikana sinne on ilmestynyt vaatteet, joihin pukeudun tänä päivänä: Lonsdalen pipo, ruskea nahkatakki, Umbron kulahtanut ylisuuri college-paita, haalistuneet, lahkeista aivan liian leveät farkut ja Asicsin mustat lenkkikengät. Tällaisiahan he käyttävät? Niin se eräskin oli sanonut, kun oli ympärilleen viime matsin alla katsellut. Kuulemma jotain Englannista tullutta muotia. Ohimenevä ilmiö, sanovat jotkut.
Kun olen pukeutunut, menen täydestä. Olen yksi heistä, enkä siltikään ole. Mikforoni ja korvakuuloke mukaan, kameraa unohtamatta ja menoksi. Suuntana on heidän kantapaikkansa, jonne lähden hyvissä ajoin. Haluan tutustua ympäristööni, ottaa huomioon kaikki uhkatekijät ja poistumistiet. Nappaan pöydältä vielä pippurisumua mukaani. Eihän sitä koskaan tiedä.
Heitä on jo paikalla paljon. Tunnen oloni vieraaksi, yritän soluttautua, olla yksi metsän puista, ei yhtään toista erilaisempi. Tilaan kokiksen. Joku mulkoilee minua läheisestä pöydästä. Hänen päässään on ruutulippis, kuosi on samanlainen kuin vaimoni käsilaukussa. Jo tutuksi tullut kallis kompassimerkki vilkkuu vasemmassa olkavarressa, jaloissa on valkoiset tennarit, joissa on raitoja. Hetkinen, eikös tuo ole se Adidas? Vanha kunnon Adi, sen merkkiset pläägät minullakin oli poikasena, kun palloa potkin. Luulisi nyt kuitenkin, että mm. Asics olisi ajanut siitä ohi jo aikoja sitten.
Pälyilen ympärilleni, yritän etsiä juttuseuraa. Joku liikaa juonut käy örveltämään, yritän hymyillä. Pakko saada raitista ilmaa, käyn tupakalla. Minua katsellaan. Tunnen katseet niskassani. Huomaan, että kuulokkeeni roikkuu kaula-aukosta, kaikki pystyvät näkemään sen. Olenko paljastunut? Mitä sen on väliä? Minä olen Laki ja Järjestys. Minä teen, mitä haluan.
Rankan työpäivän jälkeen tyhjennän kameran muistikortin koneelle. Monta uutta kuvaa salaiseen rekisteriin. Kirjoitan raportin esimiehelleni. Sitten arkivaatteet ylle ja kotiin. Kuinka selvisinkään huligaanien kynsistä! Väittäisin olevani onnekas poliisimies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti