Hypätään hetkeksi palloilun maailmasta toiseen suureen joukkueurheiluun: pyöräilyyn (kyllä, ammattilaispyöräily on joukkueurheilua). Tulevana sunnuntaina ajetaan klassikoiden Kuningatar: suuri ja mahtava "Pohjoisen Helvetti", l'Enfer du Nord. Kyseessä on tietysti Paris-Roubaix. Pelkkä nimi saa niskavillat pystyyn. Moni pyöräilijä on Roubaix'n jälkeen todennut: "Ei koskaan enää!" Ja seuraavana vuonna he ovat jälleen lähtöviivalla. Roubaix ei anna anteeksi eikä paranna haavoja. Sen voi vain hävitä tai voittaa. Se on karun kaunis, rohkeiden näyttämö, lannistumattomien koti.
Yli 250 kilometriä, näistä yli 50 kilometriä epätasaisia mukulakiviteitä, joista legendaarisin osuus on myyttinen Arenbergin metsä, jossa unelmat voivat murskaantua. Kymmentuhatpäinen yleisö kurottaa kohti tietä, mellakka-aidat estävät pyöräilijöitä käyttämästä mutapohjaista ojaa: heidät on pakotettu ajamaan saatanallisella pinnalla, poukkoilevilla nupukivillä, jotka voivat aiheuttaa renkaan puhkeamisen tai muun välinerikon hetkenä minä hyvänsä.
Ja kansa huutaa ja laulaa. He ovat kiimassa, he ovat hulluja. Olut virtaa ja ranskalainen maaseutu lepää keväisissä tuulosissa. Kestävyysurheilun gladiaattorit ajavat teitä, joita heidän lisäkseen käyttävät enää harvat maalaiset. Jos sataa, muta tarttuu joka paikkaan ja voittaja tunnistetaan vasta, kun tämä on käynyt suihkussa. Jos on kuiva päivä, pöly valtaa ilman ja kurkku kuivuu Pohjoisen Helvetin kevätauringossa.
Kaikista ironisinta Paris-Roubaix'n mytologiassa on se, että voittaja ei pääse helpolla edes kilpailun jälkeen. Podiumilla hänen on vielä nostettava päänsä ylle voiton merkiksi mikäpä muukaan kuin jättimäinen kivi. Se symboloi Pohjoisen Helvetin luonnetta: sen voi voittaa vain kovin ja rohkein. Se on urheilumaailman yksi suurimmista yksittäisistä kilpailuista ja pyöräilyn klassikoista kaunein.
"Ei koskaan enää!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti