Kevään El Klassikot menivät "niin kuin pitikin". Tasuri liigassa, Madridille lohdukkeeksi Copa ja barsa chämppärin finaaliin. Mutta FC Unicef/UEFA on silti edelleen maailman ällöttävin ja tekopyhin seurajoukkue. Real Madridia ja etenkin José Mourinhoa on kohdeltu kaltoin!
Turhautumisen Madrid-leirissä ymmärtää. Eihän se ole kiva pelata sellaisia kaatuilijakusipäitä vastaan kuten Alves, kurkkija-Busquets, Pedro ja Messi. Heti ollaan itkemässä, kun Madridin tosimiehet vähän rappaavat.
Eilistä ottelua katsoessa tai oikeastaan jo ensimmäisen osan aikana tuli mieleen: vain Guti puuttuu. Kelatkaa, minkälainen lataus siitä olisi syntynyt, jos Guti (tuo yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä futareista) olisi tullut pitkät koivet kohti barsan mikkihiiri-armeijaa. Wau!
"Katalaanit vaativat Gutille vähintään vankilatuomiota", huusi joskus T. Virkkunen jossain Klassikossa. Gutin myötä se suurin tunne jäi puuttumaan. Ei se ole sama asia, jos vain toisen osapuolen kiistakumppanukset ovat natiiveja. Kaikki kunnia Pepen, Marcelon ja kumppaneiden sikailulle ja "sikailulle", mutta kyllähän joku Guti olisi ollut ihan eri tekijä vastustajan ärsyttämisessä.
OK, pelillisesti toki barsa ansaitsi finaalipaikkansa. Mutta espanjalaisen kulttuurin tuntien, yksinkertaisin totuus jää kaiken muun alle. Siksi tämän kevään klassikkoruljanssi onkin ollut niin hienoa seurattavaa. Jogaboniton ja 4-4-tulosten perään itkijät katsokaa peiliin: me kaikki haluamme nähdä kentällä tunnetta, me haluamme nähdä myllyjä. Ja niitähän me näimme, voi pojat!
Suurin sankari tämän kevään Klassikoissa oli tietysti Eric Abidal. Kasvainleikkauksesta toipunut barsa-pelaaja on loistava esimerkki kaikille niille, joiden elämä voi päätyä jalkapalloa vakavampiin asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti