Mika Myllylä lähti autuaammille hiihtoladuille. Mieleni tekee verrata tuota huikeaa urheilijaa toiseen huikeaan urheilijaan: pyöräilijä Marco Pantaniin. Myllylässä ja italialaisessa Pantanissa oli paljon samaa. Molemmat olivat yhtä aikaa uransa huipulla, molemmat olivat todellisia kestävyysgladiaattoreita, molemmat hairahtivat dopingiin ja molemmat sortuivat uransa jälkeen päihteisiin. Ja molemmat kuolivat.
Ja molemmat ovat suuria legendoja, lajiensa sankareita. Aivan kuten Pantanista piirtyy kuva huivipäisestä laihasta miehestä Bianchin selässä jossain Alpeilla, piirtyy Myllylästä kuva suomalaisesta miehestä suon keskellä sauvoihinsa nojaten; kuin Kristus Golgatan ristillä, kaikkensa antaneena ja lopulta kaadettuna.
Hiihto on Suomessa miltei samanlaisessa asemassa kuin maantiepyöräily Keski- ja Etelä-Euroopassa. Ja Suomen oma Pantani on Mika Myllylä. Kuolematon, vaikka kuollut jo on. Aivan liian nuorena, aivan liian hyljättynä. Ei sillä, etteikö Myllylä olisi auttavia käsiä saanut, mutta ehkä taitelijasielun liekki paloi jälleen liian nopeasti. Katoavaista on kunnia, mutta muisto jää. Ehkä joku vielä joskus kirjoittaa hiilen paloilla lumeen Myllylän nimen SM-hiihdoissa niin kuin Pantanin nimi piirretään liidulla alppi-ilmaa hengittävän mustan asfaltin pintaan.
Koska legendat ansaitsevat nimensä näkyviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti