On aika aloittaa vuosi 2011 myös tämän upean, kadehdittavan kauniin bloggenin osalta. Ja nyt puhutaan politiikasta. On nimittäin monesti sanottu (milloin missäkin, milloin kukakin), että urheilua (ja varsinkaan jalkapalloa) ei pitäisi sotkea politiikkaan tai että politiikkaa ei pitäisi sotkea urheiluun (ei varsinkaan jalkapalloon). Totuus on kuitenkin toinen jo siitäkin syystä, että jalkapallo (enemmän kuin pelinä) ulottaa lonkeronsa lähes kaikkialle. Ja varsinkin politiikkaan.
On ollut aikoja, jolloin jalkapallon ja politiikan välinen side on ollut vahvempi. On ollut aikoja, jolloin jalkapallo (romantisoidusti ja liioitellusti) on jopa aiheuttanut sodan kahden väliamerikkalaisen roistovaltion välillä. Historiaan mahtuu yhtä jos toista hetkeä, jossa jalkapallo ja politiikka kulkivat käsi kädessä, kuin nauraen ihmisten tyhmyydelle, vaikka molemmat ovatkin ihmisten keksimiä.
Paolo di Canion myötä SS Laziosta häipyi palanen poliittista tuulahdusta. Mutta monet varmasti muistavat di Canion roomalaistervehdyksen, joka mediassa esiteltiin fasistien tervehdyksenä (mitä se myös selvästi olikin) tai jopa häikäilemättömän asiantuntemattomasti natsitervehdyksenä. Di Canion vanavedessä italialaiskenttien avonaisesti poliittiset hahmot alkoivat vyöryä esiin. Nykyisin kaikkien tiedossa on, että fasisteiksi itseään ovat nimittäneet myös mm. Christian Abbiatti ja Daniele de Rossi. Niin sanotusti vastapuolelta kommunistiksi on tunnustautunut vasemmistolaiskaupunki Livornon suuri poika Cristiano Lucarelli.
Poliittisuus ei tietenkään ole yhtä vahvaa kentillä kuin katsomoissa. Ei-poliittiset ultras-ryhmät ovat Etelä-Euroopassa harvassa, mikä antaa aina lisämausteensa katsomoon ja tunnelmaan. Poliittisuus ja nationalismi elävät vahvoina Espanjassa, missä ultras-kulttuurin kehitys on tuntunut jäävän liiallisen poliittisuuden ja radikalismin jalkoihin.
Toki Pohjois-Euroopassakin politiikka ja aatteet ovat lähellä jalkapalloa, seuroja ja etenkin kannattajia. Yksi lähimmistä esimerkeistä on Hampurissa, jossa FC St. Pauli on "jalkapallon punk-bändi", kapinallinen, vasemmistolainen ja vapaamielinen. Seuran entinen presidentti oli homoseksuaali. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, St. Pauli onkin tehnyt itsestään selkeän tuotteen, jonka maailmankuva ei ole enää kiinni pelkästään kannattajissa, tuttu pääkallo-logo kun on levinnyt myös pelipaitoihin. Naurettavaa pelleilyä, sanoisi joku. Onnistunutta markkinointia, toteaisi toinen. Silkkaa politiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti