Eilen Mikkelissä koettiin harvinaislaatuinen lauantai. Päivä oli suuri, puhuttiin superlauantaista. Sekä Kamppareilla että Jukureilla oli mahdollisuus voittaa mestaruus. Ja pelasipa myös MP vuoden ensimmäisen ulkoilmaottelunsa. Päivä oli harvinaislaatuinen myös siksi, että kaupunkiin saapui kaksi merkittävää kannattajaryhmää: toinen Helsingistä, toinen Vaasasta.
Tuskin kellekään tuli yllätyksenä, että länsirannikkolaiset aiheuttavat Kalevankankaan betonibunkkerissa ongelmia. Ja tuskin kellekään tuli yllätyksenä, että stadilaisilla oli tapojensa mukaan pommit mukana ja riemu mitä korkeimmalla. Hännin haudan tunnelma bandyfinaalissa oli infernaalinen.
Ja itse ottelu oli upea, finaalin arvoinen kokonaisuus. Nitroja siinä olisi tarvittu. Ja pettymykseen kaikki lopulta päättyi. Itku kurkussa mikkeliläiset katselivat, kun Kingit rynnivät jäälle liukastelemaan ja leikkimään järkkärien kanssa hippaa. Meidän piti sinne mennä, ei heidän. Meidän piti juhlia kultaa koko yö. Meidän piti laulaa Mustalle ilo kasvoillamme, ei katkerasti.
Eilinen oli osoitus, että Mikkelissä osataan järjestää iso, valtakunnallinen urheilutapahtuma. Ennen ottelua Jälkipelin haltuun ottaneet ultrat toivat raikkaan tuulahduksen Vaasasta, suomalaisen kannattajaskenen edelläkävijästä jo 80-luvulta lähtien. Harmi, että Mikkelissä osataan nähdä enimmäkseen negatiivisia asioita mitä tulee tosikannattajiin. Onneksi sentään arvostustakin annetaan. Eilen Hänskissä vanhatkin patut ymmärsivät vieraskannattajien soihduttelua. "Niin kauan kun eivät haulikolla ammu, niin ei sinne kannata mennä repimään." Lutuuria, sanoisi joku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti