Päivä. Ilta, jolloin kannatuskulttuuri kuoli. Se kuoli, koska se tapettiin. Enää emme vaella katsomoihin, enää emme näe kolmiraitaisten vilkehdintää, kun katselemme märkää asfalttia ja siitä heijastuvaa hentoa valoa, joka meitä houkuttelee stadionille. Enää emme levitä banderollejamme, emme heiluttele lippujamme, emme sonnustaudu vanhaan kaulahuiviimme, joka tuoksuu savulta, kiintymykseltä ja rakkaudelta.
Enää emme riehakkaasti tuuleta maalia ja halaile tuntemattomia, jotka syöksyvät niskaamme. Enää emme ryntää kohti kaidetta ja huuda sydämiämme ulos. Me emme enää seiso, me istumme, olemme hiljaa ja palelemme. Piilopullo jäi keittiönkaappiin. Soihtu jäi veneilyliikkeeseen, paukkupommi räjähti karnevaaleissa ja 80-lukulainen vaatekaappi on täynnä pelkkiä Hilti-fleecejä.
Meitä ei enää ole. Haikeina voimme vain katsella, kun aurinko laskee rakennusten taa ja valot syttyvät. Kun poliisi hengittää niskaan ja sakot saa kiroilustakin, ei junttaa vastaan mahda mitään. Voimme vain antautua ja todeta: se oli päivä. Ilta, jolloin kulttuuri kuoli.
Mutta me palaamme vielä. Ja vaikka häviäisimme, olemme voittajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti