Zlatan ei ole järjissään. Ei ole ikinä ollut. Ja tuskin tulee koskaan olemaan. Mutta mitä sillä on väliä, kun tulosta tulee? Malmön maahanmuuttajaghetoista maailman parrasvaloihin noussut herra Ibrahimovic on uskollinen tyylilleen: Hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa, hän pilkkaa vastustajia, hän kyseenalaistaa valmentajat, hän potkii joukkuekaveria selkään treeneissä. Ja hän loistaa kerta toisensa jälkeen paukuttaen maaleja. Eikä mitä tahansa maaleja, vaan huikeita, kauniita, pelottavan komeita maaleja. Zlatanin maalit ovat runoutta.
En kuulu zlatanisteihin. Zlatan on minulle täysin yhdentekevä pelaaja; omalla tavallaan ärsyttävä, omalla tavallaan huikea ja kunnioitettava. Zlatan on kenttien Mourinho, mutta ruotsalainen vie kusipäisyyden monta astetta pidemmälle. Zlatan tietää paikkansa ja vahvuutensa – heikkouksia hänellä ei tunnu olevan; kuumaverisyyskin on hänelle hyve.
Zlatan siirtyi AC Milaniin, koska FC Barcelonassa valmentaja Pep Guardiola pelkäsi ruotsalaista uskaltamatta edes puhua tälle. Milanin mielenkiintoiseen joukkueeseen Zlatan sopii ainakin ensimmäisen CL-matsin perusteella: Auxerre kaatui 2-0, maalarina molemmissa mies itse. Italian liiga on saanut suuren hyökkääjänsä takaisin.
Zlatan är Zlatan. Hän tekee saman appelsiinilla, minkä John Carew tekee pallolla. Zlatan är Zlatan. Hän vie naisesi yökerhon tanssilattialla pelkällä läsnäolollaan. Zlatan är Zlatan. Hän latoo maaleja missä tahansa minkä seuran paidassa tahansa. Zlatan är Zlatan. Täysin uniikki, pelottavan vahva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti