Matsipäivä, juhlapäivä. Jo aamulla herätessä, heräsi sitten missä kunnossa tahansa ja missä tahansa, kenen vierestä hyvänsä, on mielessä vain yksi asia: illan matsi. On taas matsipäivä, kannattajan juhlapäivä, johon liittyvät tietyt rutiinit, joillakin jopa taikauskoiset riitit.
Matsipäivänä on usein hankala tehdä mitään järkevää, mielessä kun pyörii vain matsi. Jotkut purkavat paineitaan siivoamalla, darraa parantelemalla tai käymällä lenkillä, jotkut sulkevat mielestään kaiken ja syventyvät meditoimaan, jotkut alkavat kiskoa kaljaa jo hyvissä ajoin nostattaen tunnelmaa iskevän ja tilanteelle sopivan musiikin avustuksella. Kiima alkaa nousta, mitä lähemmäs ottelun ajankohta saapuu.
Kannattajien yhteinen kokoontuminen paikkaan X ennen ottelua on välivaihe, siirtymä – mutta silti tärkeä seikka, jonka todella onnistuneeseen toteutumiseen tarvitaan paljon osallistujia. Kannattajien yhteinen siirtyminen stadionille voidaan myös toteuttaa teatraalisesti yhteisellä marssilla, jolloin yhteenkuuluvuuden tunne alkaa vyöryä esiin, kunnes se räjähtää stadionilla kannattajien sektiossa – kannattajien reviirillä, oli sitten kyseessä koti- tai vierasottelu.
Ottelun aikana tunteiden vuoristorata vie kannattajan pohjalta korkeuksiin ja korkeuksista taas pohjalle. Ei liene hienompaa tunnetta kannattajuudessa kuin tuulettaa kanssakannattajien seassa maalia ja huutaa kunnioitetun pelaajan nimeä. Tai pilkata vastustajaa, uhota raivokkaasti antaen osansa stadionin näytelmälle.
Mutta oli joukkue kuinka hyvä tai huono tahansa, on kannattajan osa aina enemmän tai vähemmän epäkiitollinen. Kannattaja odottaa, odottaa niin kovasti tulevaa ottelua, kannattaja matkustaa ja maksaa itsensä kipeäksi lipuista, matkoista, brenkuista, kannattaja uhraa aikaansa nostaen futiksen ja seuransa ylimmäksi. Kaikki muu tulee perässä: perhe, kaverit, parisuhde, talous, työ, opiskelu.
Ja mitä jää käteen? Joskus jää paljonkin. Joskus pelkkää paskaa.
”Was it all worth it?”
“Course it fucking was!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti