Lauri Dalla Valle kuvittelee vielä joskus pelaavansa Azzurrissa. Hän kuvittelee, että vielä joskus hän laulaa Fratelli d'Italiaa MM-kisojen finaalissa. Hän kuvittelee, että hänellä on Italiassa kysyntää. Pohjois-Karjalan murretta vääntävä Lauri elää pilvilinnoissa. Valitettavasti.
Eihän Dalla Valle (italialaisesta isästään huolimatta) edes näytä luigilta. Hän on vaalea, laatikkopäinen, pohjoismaalainen ja metsäkansan kasvatti. Vaikka nuorukainen tuntisi itsensä yhtä lailla italiaanoksi ja vaikka hän osaa italiaa yhtä hyvin kuin pohjoiskarjalaa, ei hänen paikkansa Saapasmaassa ole. Realiteetit tulevat vastaan.
Toivottavasti Mixu antaisi piakkoin Dalla Vallelle A-maaottelun, joka lopettaisi haihattelun. Dalla Vallen käyttäytyminen on jo nostanut tunteita pintaan. Mitä ihmettä hän luulee saavuttavansa odottaessaan kutsua, jota ei kuitenkaan koskaan tule? Ei Italian kaltaisella jalkapallon mahdilla ole mielenkiintoa häntä kohtaan. Jos olisi, olisi hänet jo kutsuttu nuorten maajoukkueeseen ja hankittu johonkin italialaisseuraan helpon tarkkailun alaiseksi. Dalla Vallen paikka on Suomen paidassa. Tai sitten Pohjois-Karjalan korvessa itkien ikuisesti Azzurrin perään.
tiistai 24. toukokuuta 2011
maanantai 16. toukokuuta 2011
Ehkä vielä joskus...
Suomi on jääkiekon maailmanmestari. NOOT. Vain nimellisesti. On älytöntä pelata joka vuosi samoja keväthöntsäkisoja ja arvailla, ketkä ÄNÄRI-tähdet jaksavat tulla mukaan kekkereihin. Jos IIHF olisi fiksujen ihmisten liitto, pelattaisiin nämä kisat joka toinen vuosi syksyllä ennen ÄNÄRI-kauden alkua, jotta kaikki parhaat pääsevät mukaan. Silloin voitaisiin todella puhua MM-kisoista.
Vaikken jääkiekkoa ole enää moneen vuoteen pahemmin seurannut, osaan kuitenkin arvostaa Suomen mestarijoukkueen asennetta: jengi oli epäsuomalainen tappioasemista nouseva JOUKKUE täynnä itseluottamusta ja rohkeutta. Samaa toivoisi myös futiksen puolelle, vaikka tämänlainen vertailu on aina hieman epäilyttävää.
16 vuoden tauon jälkeen Suomi voitti ja kansanjuhla on valmis. On luonnollista, että jääkiekko yhdistää Suomen kansaa ja kohottaa (urheilullista) itsetuntoa. Mutta olisiko samanlainen kansanjuhla ja sekoilu mahdollista, jos Huuhkajat pääsisivät MM- tai EM-kisoihin? Ryntäisivätkö ihmiset spontaanisti kaduille yöllä juhlimaan eri puolilla maata? Olisivatko kaupunkien suihkulähteet yleisiä ammeita? Kiivettäisiinkö sporapysäkin katolle näyttämään persettä? Yhdistäisikö voiton tunne teinipissikset, taksikuskit, raksamiehet, juristit, analyytikot ja mediapersoonat?
Mikä ettei! Toivottavasti! Ei Suomen kansa tyhmää ole, se vain osaa nauttia menestyksestä. Voihan se näyttää junttimaiselta huutaa Karjala-päkki päässä ja oksentaa Mantan luona kolmen promillen kännissä Ville Peltosta huutaen, mutta pitäähän kansalla jotain huvia olla. Toivottavasti samanlaista huvia vietetään joskus futiksen vuoksi. Ehkä vielä joskus...
Vaikken jääkiekkoa ole enää moneen vuoteen pahemmin seurannut, osaan kuitenkin arvostaa Suomen mestarijoukkueen asennetta: jengi oli epäsuomalainen tappioasemista nouseva JOUKKUE täynnä itseluottamusta ja rohkeutta. Samaa toivoisi myös futiksen puolelle, vaikka tämänlainen vertailu on aina hieman epäilyttävää.
16 vuoden tauon jälkeen Suomi voitti ja kansanjuhla on valmis. On luonnollista, että jääkiekko yhdistää Suomen kansaa ja kohottaa (urheilullista) itsetuntoa. Mutta olisiko samanlainen kansanjuhla ja sekoilu mahdollista, jos Huuhkajat pääsisivät MM- tai EM-kisoihin? Ryntäisivätkö ihmiset spontaanisti kaduille yöllä juhlimaan eri puolilla maata? Olisivatko kaupunkien suihkulähteet yleisiä ammeita? Kiivettäisiinkö sporapysäkin katolle näyttämään persettä? Yhdistäisikö voiton tunne teinipissikset, taksikuskit, raksamiehet, juristit, analyytikot ja mediapersoonat?
Mikä ettei! Toivottavasti! Ei Suomen kansa tyhmää ole, se vain osaa nauttia menestyksestä. Voihan se näyttää junttimaiselta huutaa Karjala-päkki päässä ja oksentaa Mantan luona kolmen promillen kännissä Ville Peltosta huutaen, mutta pitäähän kansalla jotain huvia olla. Toivottavasti samanlaista huvia vietetään joskus futiksen vuoksi. Ehkä vielä joskus...
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Klassikon tunneskaala
Kevään El Klassikot menivät "niin kuin pitikin". Tasuri liigassa, Madridille lohdukkeeksi Copa ja barsa chämppärin finaaliin. Mutta FC Unicef/UEFA on silti edelleen maailman ällöttävin ja tekopyhin seurajoukkue. Real Madridia ja etenkin José Mourinhoa on kohdeltu kaltoin!
Turhautumisen Madrid-leirissä ymmärtää. Eihän se ole kiva pelata sellaisia kaatuilijakusipäitä vastaan kuten Alves, kurkkija-Busquets, Pedro ja Messi. Heti ollaan itkemässä, kun Madridin tosimiehet vähän rappaavat.
Eilistä ottelua katsoessa tai oikeastaan jo ensimmäisen osan aikana tuli mieleen: vain Guti puuttuu. Kelatkaa, minkälainen lataus siitä olisi syntynyt, jos Guti (tuo yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä futareista) olisi tullut pitkät koivet kohti barsan mikkihiiri-armeijaa. Wau!
"Katalaanit vaativat Gutille vähintään vankilatuomiota", huusi joskus T. Virkkunen jossain Klassikossa. Gutin myötä se suurin tunne jäi puuttumaan. Ei se ole sama asia, jos vain toisen osapuolen kiistakumppanukset ovat natiiveja. Kaikki kunnia Pepen, Marcelon ja kumppaneiden sikailulle ja "sikailulle", mutta kyllähän joku Guti olisi ollut ihan eri tekijä vastustajan ärsyttämisessä.
OK, pelillisesti toki barsa ansaitsi finaalipaikkansa. Mutta espanjalaisen kulttuurin tuntien, yksinkertaisin totuus jää kaiken muun alle. Siksi tämän kevään klassikkoruljanssi onkin ollut niin hienoa seurattavaa. Jogaboniton ja 4-4-tulosten perään itkijät katsokaa peiliin: me kaikki haluamme nähdä kentällä tunnetta, me haluamme nähdä myllyjä. Ja niitähän me näimme, voi pojat!
Suurin sankari tämän kevään Klassikoissa oli tietysti Eric Abidal. Kasvainleikkauksesta toipunut barsa-pelaaja on loistava esimerkki kaikille niille, joiden elämä voi päätyä jalkapalloa vakavampiin asioihin.
Turhautumisen Madrid-leirissä ymmärtää. Eihän se ole kiva pelata sellaisia kaatuilijakusipäitä vastaan kuten Alves, kurkkija-Busquets, Pedro ja Messi. Heti ollaan itkemässä, kun Madridin tosimiehet vähän rappaavat.
Eilistä ottelua katsoessa tai oikeastaan jo ensimmäisen osan aikana tuli mieleen: vain Guti puuttuu. Kelatkaa, minkälainen lataus siitä olisi syntynyt, jos Guti (tuo yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä futareista) olisi tullut pitkät koivet kohti barsan mikkihiiri-armeijaa. Wau!
"Katalaanit vaativat Gutille vähintään vankilatuomiota", huusi joskus T. Virkkunen jossain Klassikossa. Gutin myötä se suurin tunne jäi puuttumaan. Ei se ole sama asia, jos vain toisen osapuolen kiistakumppanukset ovat natiiveja. Kaikki kunnia Pepen, Marcelon ja kumppaneiden sikailulle ja "sikailulle", mutta kyllähän joku Guti olisi ollut ihan eri tekijä vastustajan ärsyttämisessä.
OK, pelillisesti toki barsa ansaitsi finaalipaikkansa. Mutta espanjalaisen kulttuurin tuntien, yksinkertaisin totuus jää kaiken muun alle. Siksi tämän kevään klassikkoruljanssi onkin ollut niin hienoa seurattavaa. Jogaboniton ja 4-4-tulosten perään itkijät katsokaa peiliin: me kaikki haluamme nähdä kentällä tunnetta, me haluamme nähdä myllyjä. Ja niitähän me näimme, voi pojat!
Suurin sankari tämän kevään Klassikoissa oli tietysti Eric Abidal. Kasvainleikkauksesta toipunut barsa-pelaaja on loistava esimerkki kaikille niille, joiden elämä voi päätyä jalkapalloa vakavampiin asioihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)