Lance

Lance Armstrongin tunnustus ei ollut ammattipyöräilyn synkin päivä. Kyse on puhdistautumisesta, lajin imagon pelastamisesta. Synkin päivä oli se, kun Lance voitti ensimmäisen Tour de Francensa dopingia suonissaan. Ja siltikin, nyt vuosien päästä, kyseessä on vain jäävuoren huippu.

Lancea voidaan sääliä ja pitää olosuhteiden uhrina. Ja samalla häntä voidaan pitää sylkykuppina ja ansaitusti ajojahdin kohteena. Lancen häikäilemätön valheiden verkko sai päätöksensä Oprahin edessä. USA:n televisiokulttuurin matriarkka oli välittäjänä Lancen odotetussa tunnustuksessa. Mutta silti Lance on vain yksi syyllisistä.

Lance Armstrong saattoi hyvinkin olla yksi johtavista doping-miehistä, mutta suurikin mies tarvitsee taakseen koneiston ja salaliiton. Saadaanko totuus koskaan selville? Miten laajalle huijaus ulottaa lonkeronsa? Jotkut jopa puhuvat kansainvälisen pyöräilyliiton osallisuudesta. Ja olettiko joku oikeasti, että huijaus pysyy ikuisesti salassa? Usein puhutaan urheilijoiden typeryydestä; Lancen taisi sokeuttaa menestyksen haaliminen hinnalla millä hyvänsä ja aivokapasiteetin kyky uhrattiin dopingin salaamiseen ja oikea-aikaiseen veritankkaukseen, mikä mahdollisti puhtaat testit kilpailun aikana.

Lancen nimi ei huijauksesta huolimatta poistu urheilun historian lehdiltä, seitsemän voiton suora on seitsemän voiton suora, vaikka se pyyhittäisiin virallisista tilastoista. Toipuminen kivessyövästä ja nousu pyöräilyn huipulle on tuhkimotarina vailla vertaa. Vaikkakin tarina toteutui kielletyin konstein. Mutta niin kuin Lance itsekin totesi Oprahille: seitsemän Tourin voittaminen peräkkäin ei ole mahdollista puhtain keinoin. Tai ei ainakaan ollut Lancen aikaan, jolloin periaatteessa kaikki muutkin huiput käyttivät dopingia.

Ammattilaispyöräily on sittemin jollain tavalla puhdistunut, mutta likaisia lakanoita on yhä sen pedeissä. On sääli, että Lancesta tulee nyt vain mieleen doping. Mutta se on totuus. Olisi tekopyhää olettaa ja väittää, etteikö kukaan pyöräilyn huippu olisi koskaan koskenut kiellettyihin aineisiin. Ammattipyöräilyn seuraajat ovat kuitenkin muuttuneet niin kyynisiksi, ettei mikään enää yllätä.

On vain yksi Kuningas

Ajaxin kotistadion on täynnä. Yleisö huutaa Jari Litmasen nimeä. Tunneryöpytyksestä kyynelehtivä suomalainen luo katseensa nurmeen. Hän on jättämässä seuran. Danny Blind halaa Litmasta, Litmanen kiittää yleisöä, punavalkoinen paita häipyy pelaajatunneliin. Yleisö laulaa yhä vain.

Yksi hieno hetki Kuninkaan uralla. Yksi tunteikkaimmista. Kuningas Litmanen -dokumenttielokuvan ensisekunnit saavat miltei tipan linssiin. Kyseessä on muutaman sekunnin läpileikkaus Litmasen seurajoukkueurasta Euroopan kentillä. Ajax ja sen yleisön Litmas-chäntti, Camp Noun megalomaaninen katsomo, samettinurmi ja "més que un club". Ja sitten toki vielä koristelematon, hieltä ja tunteelta haiseva "This is Anfield". Jumalauta mitä meininkiä!

Litmas-leffa tarjoaa pitkän linjan Litti-fanaatikolle vähän uutta, se pikemminkin syventää joitakin asioita. Litmasen myytti-status on osittain vain sanahelinää, dokumentissa Litmanen avautuu joistakin asioista yllättävän suorasanaisesti, kyyneliltäkään ei vältytä. Mutta pääosassa on tietysti jalkapallo. Laji, jota Litmanen on aina rakastanut ja jota hän on jatkanut yli nelikymppiseksi vain siksi, että "se on kivaa".

Nostalgiaa, suuria tunteita ja hieman huumoria. Tätä dokumentti on ja tätä on myös itse Litmanen. Juuri siinä mielessä, että Jarilla on aina ollut pilke silmäkulmassa, vaikeinakin aikoina. Turhaan mahtipontisuuteen leffa ei missään vaiheessa kaadu, loppuosio on jopa pienimuotoinen isku vasten kasvoja: Litti esitetään haavoittuvana, leikkaukseen menevänä veteraanina. Ei loppukaneettia, jossa numero kymppi häipyy pois kannattajien soihtujen luomassa savussa. Litmanenkin on vain ihminen. Mutta jalkapalloilijana Litmanen on kuolematon.

Guti alé

"Guti alé, Guti alé, forza Guti! Guti alé!" laulaa Ultras Sur Vaalealle Taitelijalle, José María Gutiérrezille, todelliselle Real Madrid -ikonille, joka on ilmoittanut virallisesti lopettavansa jalkapalloilijan uransa.

Guti tullaan muistamaan timanttisesta pelisilmästään ja huikeista ratkaisevista syötöistään. It's Guti time. Naps. Vasen jalka puhuu korutonta mutta kaunista kieltään. Kaunista. Vaaleat kutrit hulmuten Guti, selässään numero 14, ottaa vieraskentällä vastaan vihamielisen yleisön vislaukset ja buuaukset. GUTI MARICÓN GUTI MARICÓN. Hinttariksi he häntä haukkuivat, kämppis-status Bibí Andersenin (Gutin transmuija?) kanssa nevö foget.

Kentän ulkopuolella Guti on tullut tunnetuksi varsinaisena tyyli-ikonina, arroganttina oman tien kulkijana, joka yllättää ja säväyttää. Ultratyylikkyys nousee esiin silloinkin, kun kokonaisuus on mauton. Kaikki annetaan anteeksi, koska kyseessä on Guti.

Gutin maagisuus tiivistyy nokka pystyssä kävelemiseen ja käsien levittelyyn. Guti on ylpeä madridilaisuudestaan. Uransa aikana hän kunnostautui haukkumalla mm. Villarrealia maalaisiksi. Mikä tietysti pitää paikkansa. Guti on kosmopoliitti pääkaupungin kasvatti, seuroista suurimman oma poika, taiteilija. Hän ei ottanut itseensä, jos häntä pilkattiin maalaisseurojen pienillä stadioneilla. Päinvastoin, hän vimmastui ja näytti taitonsa.

Guti ei ikinä ollut joukkueensa kirkkain tähti. Hän ei ikinä ollut tasaisin suorittaja. Mutta ne, jotka osaavat arvostaa Gutia ja hänen perintöään, arvostavatkin miehen taidot todella korkealle. Guti on yksi niistä pelaajista, joita kaipaan kansainvälisessä jalkapallossa. Nyt hän elää vain YouTube-videoissa, joita kaipuun keskellä voi katsella. Guti alé!

Espanja teki sen taas

Espanja juhlii jälleen. Nykypäivän Espanja muistuttaa jo takavuosien Länsi-Saksaa. Paitsi että Espanja voittaa aina finaalinsakin. Ehkä parin vuoden päästä spanskeilta ryövätään kruunu Brasilian MM-skaboissa. Toisaalta, Portugali pisti la Rojan tiukoille. Marginaalit olivat hyvin pienet.

On suorastaan ironista, että juuri eilisessä loppuottelussa Italia pelasi turnauksen huonoimman ottelunsa. Ja samalla Espanja pelasi parhaan ottelunsa. 4-0-lukemat olivat ehkä liiankin rumat, onhan kyseessä sentään finaali. Mutta niin tai näin, Espanja osoitti suuruutensa eikä antanut sanan sijaa. Arvostelijoita riittää, mutta nykyinen tyyli puree yhä. Kateellisia riittää, mutta karavaani kulkee. Espanja on kirjoittanut uutta jalkapallohistoriaa.

Samalla Vicente del Bosquesta tuli historian toinen päävalmentaja, joka on luotsannut suojattinsa sekä maailman- että Euroopan mestaruuteen. Not bad. Seuraavaksi Espanjan täytyy raivata tiensä MM-kisoihin lohkosta, jossa päävastustaja on arvaamaton, haavojaan jälleen nuoleskeleva Ranska. Niin, ja onhan siellä Suomikin.

¿Qué pasó, España?

Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Ei kai tätä enää pitäisi ihmetellä, kun ei se oikeasti ole ihmettelyn arvoista, mutta silti: mitä täällä tapahtuu? Espanja pelaa jo kolmatta (3!) kertaa peräkkäin arvokisojen loppuottelussa.

Ikuisen epäonnistujan ja desperadon maine pyyhkiytyi pois espanjalaisista neljä vuotta sitten, kun Luis Aragonésin jengi voitti EM-kultaa. Lisää tuli kaksi vuotta sitten maailmanmestaruuden muodossa, puikoissa oli Real Madrid -legenda Vicente del Bosque. Ja nyt on taas Espanja finaalissa.

Jo vuosikausia Espanja on menestynyt nuorten puolella, mutta aikuisten puolella menestys antoi odottaa itseään. Toki historiasta löytyy EM-voitto vuodelta 1964, mutta se ei ole yhtään verrattavissa nykypäivän kisoihin. Ja toki Espanja eteni EM-finaaliin 84, mutta se taisi olla pikemminkin työtapaturma. Sittemmin Espanja on aina pettänyt ja ollut jopa yleinen naurunaihe kisoista kisoihin.

Mutta sitten tapahtui jotain. Joukkue nuoreni ja radikaaleja ratkaisuja tehtiin. Hyökkäyspäässä Fernando Morientes hiipui, eikä Raúlkaan enää mahtunut joukkueeseen. 2006 MM-kisoissa Espanja ei vielä ollut valmis menestymään, se kaatui Ranskaa vastaan. Mutta pari vuotta myöhemmin joukkue oli kokeneempi ja yhtenäisempi. Ja selvästi innokkaampi. Villa, Torres, Xavi, Iniesta, Ramos ja kumppanit edustivat sitä uutta Espanjaa, jonka me nykyisinkin tunnemme. Ei ollut enää vanhoja sotaratsuja, ei tiukoissa paikoissa jäätyileviä hyökkääjiä, ei sisäisiä konflikteja Madrid-Barcelona-rintamalla. Ei ainakaan näkyvästi.

Samalla Espanja löysi uuden identiteetin. Toki aina espanjalaiset on tunnettu siitä, että palloa täytyy pitää paljon ja se pitää riistää heti pois, mutta vasta viime vuosina kyseinen tyyli on alkanut toden teolla toimia. Ja kaikki tietävät sen, että oli vain ajan kysymys milloin nuorisomaajoukkueiden dominointi siirtyy A-maajoukkueeseenkin.

Mikäli Espanja voittaa sunnuntaina jälleen Euroopan mestaruuden, tekee se historiaa. Mikään maa ei ole voittanut EM-kisoja kahdesti peräkkäin eikä mikään maa ole voittanut kolme kertaa peräkkäin arvoturnausta. Espanja on jo ryminällä poistanut desperadon maineensa. Ja jyrinä kenties jatkuu...

Tajunnanvirtaa EM-kisoista

EM-kisojen lohkovaihe on kohta paketissa. Mitä on jäänyt käteen? Ei mitään, sanoisi venäläinen ja hollantilainen. Siksi toistaiseksi suurimmat huutonaurut kohdistuvat kahteen ensiksi mainittuun alisuorittajaan. Ylimielinen Venäjä sortui Kreikkaa vastaan ja Hollannin egoistit eivät saaneet mitään aikaan kuolemanlohkon otteluissaan. Oikein!

Toinen kisaisännistä, nimittäin Puola, jäi etäiseksi ja pettymykseksi. Kaikki hehkuttivat Dortmund-pelaajia, jotka kostautuivat täysiksi rotseiksi. Voivoi... vaan katsokaapa Tšekkiä: hävisivät ensimmäisen ottelun tyrmäävästi, mutta niin vain nousivat lohkovoittoon. Hienoa draamaa!

B-lohkossa Saksa oli tyrmäävän hyvä. Kolme voittoa. Ehkä hieman yllättäen Portugali nousi yhdeksi mestarisuosikeista kirittyään kakkospaikalle. Joukkueen peli näyttää hyvältä ja Cristiano Ronaldokin sai vihdoin onnistumisensa Hollantia vastaan. Ja ovathan lusitaanit vakionäky EM-turnauksen pudotuspeleissä. Myös kaikkien suomalaisten suosikki Pepe on ollut jälleen mainio luutiessaan Portugalin alakerrassa kusipäinen virne kasvoillaan. Ei tuollaista voi olla arvostamatta!

C-lohkossa Kroatia meinasi jo pistää ennustukset uusiksi, mutta Italia on Italia. Tuttuun tyyliin saapasmaan pojat aloittivat kisat kangerrellen, mutta niin vain Azzurrilla on (yleensä) tapana taistella tiensä jatkoon. Ja koska puolivälierävaiheessa turnaus ikään kuin alkaa alusta, on kaikki mahdollista Prandellin miehistönkin näkökulmasta. Jälleen on muisteltava kesää 2006, kun Italian diesel-moottori ei millään meinannut ärjyä siedettävästi, mutta lopulta maaliin asti joukkueen johdatti. Jotkin asiat eivät koskaan muutu. Ja mitä Espanjaan tulee... he ovat tehneet kaiken niin kuin on odotettu. Ei yllätyksiä.

Koska Puolasta ei ollut loppujen lopuksi mihinkään, on katse suunnattava Ukrainaan. Donetskin hornankattilassa on tänään tiukat paikat, kun Roy Hodgsonin Englanti Wayne Rooneyn johdatuksella metsästää jatkopaikkaa. Kyllä tässä kisaisännille jatkopaikan soisi.

Näin EM-kisat menevät

EM-kisat alkavat vajaan viikon kuluttua Puolassa ja Ukrainassa. Salamasodan ensimmäinen uhri ja Neuvostoliiton vilja-aitta isännöivät 16 maan turnausta ja jalkapalloileva maailma odottaa kieli pitkällä huikeita tapahtumia. Kun yhdistää realismin ja henkilökohtaiset toiveet, voi kisojen kulun arvioida seuraavalla tavalla:

Lohko A:

Puola, Kreikka, Venäjä, Tšekki. Isäntämaa, vuoden 2004 yllätysmestari, taitava ja arvaamaton itänaapurimme ja vakioesiintyjä Tšekki. Kreikka ei enää saa apuja jumaltarustostaan, joukkue kaatuu kuin maan talous konsanaan. Tšekki on tylsä ja saamaton, joten jatkoon porhaltaa ensimmäisenä Venäjä, perässä seuraa isännän innokkuudella Puola.

Lohko B:

Hollanti, Saksa, Tanska, Portugali. Kuolemanlohko. Portugali nousee ja kaatuu Cristiano Ronaldon mukana. MM-hopeamitalisti Hollanti on yksi suurimmista suosikeista Saksan kanssa. Maalivahtiongelmaiselle Tanskalle jää mustan hevosen rooli. Lusitaanien kirivaihe käynnistyy liian myöhään. Saksalaisten rutiini ja voittamisen kulttuuri on ylitse muiden ja Hollanti seuraa perässä. Portugali ja Pohjolan Brasilia jäävät rannalla ruikuttamaan.

Lohko C:

Espanja, Italia, Irlanti, Kroatia. Etelä-Euroopan jättiläiset ovat ennakkosuosikkeja. Espanja sortuu ajoittain näpertelyyn, mutta klaaraa homman kunnialla. Italiaa riepottelee jälleen uusi calciopoli, mutta se ei estä tulistunutta joukkuetta nappaamasta jatkopaikkaa. Kroatialle ja Irlannille jää statistin rooli.

Lohko D:

Ukraina, Ruotsi, Ranska, Englanti. Mitä tekee Zlatan? Vai tekeekö yhtään mitään? Miten Ranska nousee katastrofaalisten MM-kisojen jälkeen haudastaan? Entä Englannin this time we can... -mantra? Mihin asti sillä tällä kertaa päästään? Purevatko Roy Hodgsonin taktiikat? Toista isäntämaata Ukrainaa ei pidä aliarvioida. Se nimittäin taistelee itsensä jatkoon kovasta lohkosta. Ruotsi ei ole vireessä, eikä Englannin peli toimi. Ranskakaan ei loista, mutta voittaa lohkon.  

Puolivälierät:

Venäjä - Hollanti: Hollanti jatkoon.
Espanja - Ukraina: Isännät taistelevat rajusti, mutta Espanja hoitaa homman.
Saksa - Puola: Tulinen derby, joka ratkeaa vasta jatkoajalla. Saksalle.
Ranska - Italia: Tiukka taistelu, joka menee aina rankkarikisaan asti. Italialaiset hoitavat homman kuin MM-finaalissa 2006.

Välierät:

Hollanti - Espanja: 2010 MM-finalistit kohtaavat jälleen. Hollanti pelaa joukkueena paremmin, Espanjan keinot ovat jo liian tuttuja. Oranssipaidoille niukka voitto ja finaalipaikka.
Saksa - Italia: Ottelusta tulee lähes 2006 MM-semifinaalin tasoinen draama ja tasoltaan kisojen huikein ottelu. Ratkaisu nähdään jatkoajalla. Azzurri finaaliin ja Saksan nykymaajoukkue joutuu jälleen katsomaan juhlijoita sivusta.  

Finaali:

Hollanti - Italia: Italia voittaa. Aivan kuin 2006 MM-kisoissa sen aikaisen calciopolin aikaan. Kun maan sisällä velloo katastrofi, ottaa maajoukkue omansa antaen kansalle aihetta juhlaan. Italian lippuihin sonnustetut vespat valtaavat Ikuisen Kaupungin kadut ja Hollanti joutuu taas pettymään Amsterdamin huumaavien kanaalien varjoissa.