Stadikalla tapahtuu kummia! Nyt on semmonen juttu, että siellä luodaan lunta, vaikka uutta satelee Helsinkiin koko ajan. Ja kohta siellä seslotaan jään päällä ja luistellaan pienen kumisen lätyn perässä. Mutta parasta tässä kaikessa on se, että joku (näemmä Aquascutumiin ja C.P. Companyyn sonnustautunut) nuori mies on käynyt Stadikalla varkaissa. Melko legendaarista.
Tämän kaiken keskellä Ykkönen on kaikessa hiljaisuudessa julkistanut sarjaohjelmansa. Ykkönenhän on murroksessa, ja sarjaohjelma onkin ehditty tuomita paskaksi. Mutta tämähän on vasta alkusoittoa ensi kautta varten: silloin Ykkönen on ihan perseestä (pelasi MP siellä tai ei): 10 seuraa, kolminkertainen sarjajärjestelmä. Uuh. Mutta ei riemu tältäkään kaudelta lopu: Ykkösestä kun putoaa suoraan viisi ja yksikään ei nouse suoraan. Kiitos sarjauudistus! Kiitos Jakonen!
Liitto muuten pitää jonkun turvallisuusseminaarin. Paikalle raahautuu hampurilainen jantteri suoraan kannattajapiirin ytimestä luennoimaan, kuinka asioita Saksassa hoidetaan. Liitto, järjestyksenvalvonta ja poliisi selvästi tarvitsevat ulkomaan oppia. Nythän he ovat kieltämässä tifo-muovia.
O tempora, o mores. Toivottavasti 5.2. Helsingissä sataa lunta ihan vitusti.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
lauantai 8. tammikuuta 2011
Pilkkukisan estetiikkaa
Lähteekö tukka? Lähteekö poninhäntä?
Rangaistuspotkukilpailu on yksi jalkapallon suurimmista draamoista, josta ei missään nimessä tulisi luopua. Jos joukkueet eivät ole pelaamalla saaneet toisistaan selvyyttä, aletaan vertailla yksilöiden paineensietokykyä ja taktikoida vetäjien järjestyksellä.
Roberto Baggio on ollut tähän asti joukkueensa sankari...
Pilkkukisa on henkien taistelua. Kuka tahansa osaa tehdä rankkarista maalin, mutta pilkkukisoissa suuretkin ovat epäonnistuneet, yksi legendaarisimmista pilkkukisoista nähtiin vuoden 1986 MM-kisoissa Brasilian ja Ranskan välillä. Joukkueidensa suurimmat tähdet Zico ja Michel Platini molemmat epäonnistuivat.
Nyt hänellä on vielä tilaisuus pysyä sankarina, pitää Italia pelissä...
Usein pelaajan katseesta näkee, onko hänessä munaa pistää pallo varmasti maaliin. Maalivahdilla ei ole mitään menetettävää, hän voi olla vain sankari. Mutta antisankarin viittaa tarjoillaan jokaiselle, joka astelee pallo käsissään kohti yhdentoista metrin maagista välimatkaa. Etenkin kolmansien vetäjien jälkeen paineet alkavat olla sietämättömät. Ja vain kovimmat kestävät.
Mitä tekee Taffarel? Taffarel! Aavistaa! Brasilia voittaa vuoden 94 maailmanmestaruuden!
Minulle legendaarisin pilkkukisa on vuoden 94 MM-finaalin taistelu Pasadenan sykkivän auringon alla. Roberto Baggion karmean epäonnistumisen muistavat kaikki. Tosin, viimeisenä Brasilian vetäjänä tasoittavassa vuorossa olisi todennäköisesti ollut Bebeto, joka olisi brasseille joka tapauksessa voiton ratkaissut. Baggiota suurempana antisankarina voitaneenkin pitää Daniele Massaroa, joka neljäntenä vetäjänä pamautti pallon suoraan päin Taffarellia, minkä jälkeen Dunga pisti pallon kylmänviileästi verkon perukoille. Kerrattakoon siis tuon pilkkukisan tarina.
1. Italia, Franco Baresi: Pallo karseasti yli maalin. Baresi asteli pilkulle ylimielisesti sukat alhaalla ja paita roikkuen. Ei minkäänlaista ryhtiä, ei kunnioitusta.
1. Brasilia, Marcio Santos: Gianluca Pagliuca torjuu.
Tilanne ensimmäisten vetäjien jälkeen edelleen tasan.
2. Italia, Demetrio Albertini: Lyhyt vauhti, kylmänviileä tyylinäyte. Pallo vasempaan ylänurkkaan. Nuoren miehen rohkea ratkaisu.
2. Brasilia, Romário: Brasilian patukka laittaa pallon tolpan kautta maaliin.
Vihdoin verkot taipuvat.
3. Italia, Alberigo Evani: Varma maali.
3. Brasilia, Branco: Varma maali.
Kohtalon kellot alkavat nyt soida.
4. Italia, Daniele Massaro: Kohtalon hetki. Taffarel torjuu huonon vedon.
4. Brasilia, Dunga: Maali.
Pelé on noussut seisomaan!
5. Italia, Roberto Baggio: Askeleet. Pallo taivaisiin. Poninhäntäinen pää luo katseensa maahan ja itkee. Rooma vaikenee, Rio juhlii. Pasadenan aurinko sykkii edelleen todistaen pilkkukisan estetiikkaa.
Rangaistuspotkukilpailu on yksi jalkapallon suurimmista draamoista, josta ei missään nimessä tulisi luopua. Jos joukkueet eivät ole pelaamalla saaneet toisistaan selvyyttä, aletaan vertailla yksilöiden paineensietokykyä ja taktikoida vetäjien järjestyksellä.
Roberto Baggio on ollut tähän asti joukkueensa sankari...
Pilkkukisa on henkien taistelua. Kuka tahansa osaa tehdä rankkarista maalin, mutta pilkkukisoissa suuretkin ovat epäonnistuneet, yksi legendaarisimmista pilkkukisoista nähtiin vuoden 1986 MM-kisoissa Brasilian ja Ranskan välillä. Joukkueidensa suurimmat tähdet Zico ja Michel Platini molemmat epäonnistuivat.
Nyt hänellä on vielä tilaisuus pysyä sankarina, pitää Italia pelissä...
Usein pelaajan katseesta näkee, onko hänessä munaa pistää pallo varmasti maaliin. Maalivahdilla ei ole mitään menetettävää, hän voi olla vain sankari. Mutta antisankarin viittaa tarjoillaan jokaiselle, joka astelee pallo käsissään kohti yhdentoista metrin maagista välimatkaa. Etenkin kolmansien vetäjien jälkeen paineet alkavat olla sietämättömät. Ja vain kovimmat kestävät.
Mitä tekee Taffarel? Taffarel! Aavistaa! Brasilia voittaa vuoden 94 maailmanmestaruuden!
Minulle legendaarisin pilkkukisa on vuoden 94 MM-finaalin taistelu Pasadenan sykkivän auringon alla. Roberto Baggion karmean epäonnistumisen muistavat kaikki. Tosin, viimeisenä Brasilian vetäjänä tasoittavassa vuorossa olisi todennäköisesti ollut Bebeto, joka olisi brasseille joka tapauksessa voiton ratkaissut. Baggiota suurempana antisankarina voitaneenkin pitää Daniele Massaroa, joka neljäntenä vetäjänä pamautti pallon suoraan päin Taffarellia, minkä jälkeen Dunga pisti pallon kylmänviileästi verkon perukoille. Kerrattakoon siis tuon pilkkukisan tarina.
1. Italia, Franco Baresi: Pallo karseasti yli maalin. Baresi asteli pilkulle ylimielisesti sukat alhaalla ja paita roikkuen. Ei minkäänlaista ryhtiä, ei kunnioitusta.
1. Brasilia, Marcio Santos: Gianluca Pagliuca torjuu.
Tilanne ensimmäisten vetäjien jälkeen edelleen tasan.
2. Italia, Demetrio Albertini: Lyhyt vauhti, kylmänviileä tyylinäyte. Pallo vasempaan ylänurkkaan. Nuoren miehen rohkea ratkaisu.
2. Brasilia, Romário: Brasilian patukka laittaa pallon tolpan kautta maaliin.
Vihdoin verkot taipuvat.
3. Italia, Alberigo Evani: Varma maali.
3. Brasilia, Branco: Varma maali.
Kohtalon kellot alkavat nyt soida.
4. Italia, Daniele Massaro: Kohtalon hetki. Taffarel torjuu huonon vedon.
4. Brasilia, Dunga: Maali.
Pelé on noussut seisomaan!
5. Italia, Roberto Baggio: Askeleet. Pallo taivaisiin. Poninhäntäinen pää luo katseensa maahan ja itkee. Rooma vaikenee, Rio juhlii. Pasadenan aurinko sykkii edelleen todistaen pilkkukisan estetiikkaa.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Jalkapallo & politiikka
On aika aloittaa vuosi 2011 myös tämän upean, kadehdittavan kauniin bloggenin osalta. Ja nyt puhutaan politiikasta. On nimittäin monesti sanottu (milloin missäkin, milloin kukakin), että urheilua (ja varsinkaan jalkapalloa) ei pitäisi sotkea politiikkaan tai että politiikkaa ei pitäisi sotkea urheiluun (ei varsinkaan jalkapalloon). Totuus on kuitenkin toinen jo siitäkin syystä, että jalkapallo (enemmän kuin pelinä) ulottaa lonkeronsa lähes kaikkialle. Ja varsinkin politiikkaan.
On ollut aikoja, jolloin jalkapallon ja politiikan välinen side on ollut vahvempi. On ollut aikoja, jolloin jalkapallo (romantisoidusti ja liioitellusti) on jopa aiheuttanut sodan kahden väliamerikkalaisen roistovaltion välillä. Historiaan mahtuu yhtä jos toista hetkeä, jossa jalkapallo ja politiikka kulkivat käsi kädessä, kuin nauraen ihmisten tyhmyydelle, vaikka molemmat ovatkin ihmisten keksimiä.
Paolo di Canion myötä SS Laziosta häipyi palanen poliittista tuulahdusta. Mutta monet varmasti muistavat di Canion roomalaistervehdyksen, joka mediassa esiteltiin fasistien tervehdyksenä (mitä se myös selvästi olikin) tai jopa häikäilemättömän asiantuntemattomasti natsitervehdyksenä. Di Canion vanavedessä italialaiskenttien avonaisesti poliittiset hahmot alkoivat vyöryä esiin. Nykyisin kaikkien tiedossa on, että fasisteiksi itseään ovat nimittäneet myös mm. Christian Abbiatti ja Daniele de Rossi. Niin sanotusti vastapuolelta kommunistiksi on tunnustautunut vasemmistolaiskaupunki Livornon suuri poika Cristiano Lucarelli.
Poliittisuus ei tietenkään ole yhtä vahvaa kentillä kuin katsomoissa. Ei-poliittiset ultras-ryhmät ovat Etelä-Euroopassa harvassa, mikä antaa aina lisämausteensa katsomoon ja tunnelmaan. Poliittisuus ja nationalismi elävät vahvoina Espanjassa, missä ultras-kulttuurin kehitys on tuntunut jäävän liiallisen poliittisuuden ja radikalismin jalkoihin.
Toki Pohjois-Euroopassakin politiikka ja aatteet ovat lähellä jalkapalloa, seuroja ja etenkin kannattajia. Yksi lähimmistä esimerkeistä on Hampurissa, jossa FC St. Pauli on "jalkapallon punk-bändi", kapinallinen, vasemmistolainen ja vapaamielinen. Seuran entinen presidentti oli homoseksuaali. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, St. Pauli onkin tehnyt itsestään selkeän tuotteen, jonka maailmankuva ei ole enää kiinni pelkästään kannattajissa, tuttu pääkallo-logo kun on levinnyt myös pelipaitoihin. Naurettavaa pelleilyä, sanoisi joku. Onnistunutta markkinointia, toteaisi toinen. Silkkaa politiikkaa.
On ollut aikoja, jolloin jalkapallon ja politiikan välinen side on ollut vahvempi. On ollut aikoja, jolloin jalkapallo (romantisoidusti ja liioitellusti) on jopa aiheuttanut sodan kahden väliamerikkalaisen roistovaltion välillä. Historiaan mahtuu yhtä jos toista hetkeä, jossa jalkapallo ja politiikka kulkivat käsi kädessä, kuin nauraen ihmisten tyhmyydelle, vaikka molemmat ovatkin ihmisten keksimiä.
Paolo di Canion myötä SS Laziosta häipyi palanen poliittista tuulahdusta. Mutta monet varmasti muistavat di Canion roomalaistervehdyksen, joka mediassa esiteltiin fasistien tervehdyksenä (mitä se myös selvästi olikin) tai jopa häikäilemättömän asiantuntemattomasti natsitervehdyksenä. Di Canion vanavedessä italialaiskenttien avonaisesti poliittiset hahmot alkoivat vyöryä esiin. Nykyisin kaikkien tiedossa on, että fasisteiksi itseään ovat nimittäneet myös mm. Christian Abbiatti ja Daniele de Rossi. Niin sanotusti vastapuolelta kommunistiksi on tunnustautunut vasemmistolaiskaupunki Livornon suuri poika Cristiano Lucarelli.
Poliittisuus ei tietenkään ole yhtä vahvaa kentillä kuin katsomoissa. Ei-poliittiset ultras-ryhmät ovat Etelä-Euroopassa harvassa, mikä antaa aina lisämausteensa katsomoon ja tunnelmaan. Poliittisuus ja nationalismi elävät vahvoina Espanjassa, missä ultras-kulttuurin kehitys on tuntunut jäävän liiallisen poliittisuuden ja radikalismin jalkoihin.
Toki Pohjois-Euroopassakin politiikka ja aatteet ovat lähellä jalkapalloa, seuroja ja etenkin kannattajia. Yksi lähimmistä esimerkeistä on Hampurissa, jossa FC St. Pauli on "jalkapallon punk-bändi", kapinallinen, vasemmistolainen ja vapaamielinen. Seuran entinen presidentti oli homoseksuaali. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, St. Pauli onkin tehnyt itsestään selkeän tuotteen, jonka maailmankuva ei ole enää kiinni pelkästään kannattajissa, tuttu pääkallo-logo kun on levinnyt myös pelipaitoihin. Naurettavaa pelleilyä, sanoisi joku. Onnistunutta markkinointia, toteaisi toinen. Silkkaa politiikkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)