Suomi vastaan San Marino. Marraskuu. Kylmä ilta ja mereltä puhaltava tuuli. Räntää, lunta ja paskaa. Pimeys. Katkeruus ja turhuus. Missä kiima? Missä toivo? Missä rakkaus? Missä onnellinen loppu, lämpö ja helpotus? Ei liene missään muualla paitsi jossain tulevaisuudessa. Keskiviikon EM-karsintaottelu on pelkkää rappioromantiikkaa.
San Marino on kärpäsenjätös Italiassa ja sen maajoukkue on maailman huonoin. San Marino ei kiinnosta. Itse ottelukaan ei kyllä kiinnosta. Kentällä olevista pelaajista vain Kuningas Litmanen kiinnostaa, hän kun saattaa pelata viimeisen kerran Suomen paidassa.
Mitä helvetin järkeä on lähteä keskiviikkona kannustamaan Huuhkajia tällaiseen otteluun? Mitä järkeä olisi jäädä kotiin? Miltä tuntuisi sulloutua sohvalle lämpimässä sisäilmassa, siemailla olutta ja napostella poppareita? Se tuntuisi uuvuttavalta, se tuntuisi turhuudelta. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun saa seisoa ulkoilmassa kannattajana - oli panosta tai ei, oli kiimaa tai ei.
Intohimo ja uskollisuus ajaa kannattajan epätoivoisinkiin tekoihin epätoivoisilla hetkillä. Kannattaja pitää kiinni juhlapäivistään, eikä katoa kuin maantierosvo rikospaikalta. Kannattaja tuntee oikeutensa protestoida ja siltikin saapua paikalle.
Keskiviikkona jokainen suomalainen kannattaja on sankari. Pelaajat eivät tule olemaan sankareita, vaikka voittaisivatkin. He vain tekisivät sen, mikä olisi pitänyt jo Moldovassa tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti