Ajaxin kotistadion on täynnä. Yleisö huutaa Jari Litmasen nimeä. Tunneryöpytyksestä kyynelehtivä suomalainen luo katseensa nurmeen. Hän on jättämässä seuran. Danny Blind halaa Litmasta, Litmanen kiittää yleisöä, punavalkoinen paita häipyy pelaajatunneliin. Yleisö laulaa yhä vain.
Yksi hieno hetki Kuninkaan uralla. Yksi tunteikkaimmista. Kuningas Litmanen -dokumenttielokuvan ensisekunnit saavat miltei tipan linssiin. Kyseessä on muutaman sekunnin läpileikkaus Litmasen seurajoukkueurasta Euroopan kentillä. Ajax ja sen yleisön Litmas-chäntti, Camp Noun megalomaaninen katsomo, samettinurmi ja "més que un club". Ja sitten toki vielä koristelematon, hieltä ja tunteelta haiseva "This is Anfield". Jumalauta mitä meininkiä!
Litmas-leffa tarjoaa pitkän linjan Litti-fanaatikolle vähän uutta, se pikemminkin syventää joitakin asioita. Litmasen myytti-status on osittain vain sanahelinää, dokumentissa Litmanen avautuu joistakin asioista yllättävän suorasanaisesti, kyyneliltäkään ei vältytä. Mutta pääosassa on tietysti jalkapallo. Laji, jota Litmanen on aina rakastanut ja jota hän on jatkanut yli nelikymppiseksi vain siksi, että "se on kivaa".
Nostalgiaa, suuria tunteita ja hieman huumoria. Tätä dokumentti on ja tätä on myös itse Litmanen. Juuri siinä mielessä, että Jarilla on aina ollut pilke silmäkulmassa, vaikeinakin aikoina. Turhaan mahtipontisuuteen leffa ei missään vaiheessa kaadu, loppuosio on jopa pienimuotoinen isku vasten kasvoja: Litti esitetään haavoittuvana, leikkaukseen menevänä veteraanina. Ei loppukaneettia, jossa numero kymppi häipyy pois kannattajien soihtujen luomassa savussa. Litmanenkin on vain ihminen. Mutta jalkapalloilijana Litmanen on kuolematon.
