Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta se herää jälleen henkiin tarjoillen katsauksen talven leffatapaukseen: nimittäin Kulman Poikiin. Noihin (joensuulaisiin) jalkapallofanaatikkoihin, jotka tuovat futisforum-läpät valkokankaalle koko kansan silmäin eteen raadolisuudellaan.
Ensinnäkin Kulman Pojat on realistinen kuvaus. Muutama hullu tyyppi kentän laidalla huutamassa alasarjoissa tahkoavalle seuralle. Kannattajalle nousu porrasta ylemmäksi on "maailman onnellisin päivä" ja silti kysymys kuuluu: "Oletko sinä kentän reunalla huutamassa vielä nelikymppisenäkin?"
"En tietenkään" versus "Totta helvetissä, mitä muutakaan tekisin?"
Aikuistumisriitiksi sitä voisi kai kutsua, kun elämään astuu jotain tärkeämpääkin kuin jalkapallo ja kannattajakulttuurista syntyvä yhteisöllisyys. Kulman Pojissa tämä kaikki on naamioitu romanttiseksi komediaksi.
Leffa on myös kunnianosoitus Kuningas Litmaselle. Mukana on myös yhteiskunnallinen näkemys: Kulman Pallo on kansan seura. Paikallisvastustaja United on päällystön seura, joka kokoaa taakseen tyylikkäät teollisuuspamput, kauluspaidat, huolitellun kielenkäytön ja näkemyksen omasta ylivertaisuudesta. Loppujen lopuksi ei ole väliä, oletko urheilukaupan pienipalkkainen myyjä vai esimies tehtaassa: olet kannattaja ja riisut roolisi kentän reunalla. Hetken olet eläin ja rakkautta tunnustava raavas suomalainen mies.
Ainakin Vaasan ensi-illassa pieni sali oli miltei täynnä ja nauru hersyi leffan aikana monen suusta. Suomalaisesta kannattajaskenestä ja futisforum-kulttuurista mitään tietämättömät ymmärrettävästi teilaavat leffan täysin. Mutta ihminen, jonka suupielet eivät väänny hymyyn kuullessaan "Jari ja minä" -kappaleen sulosävelet, on varmasti tylsä tai sitten vain paatunut kendo yanar.
